Henkisen parantamisen lahjoista (1800-luvun lopulta) löytyy kaunis, esimerkiksikin soveltuva kuvaus Toivo Rautavaaran kirjassa ”Miten luonto parantaa” (s. 243).

***

Kuvauksen antajan äiti (s.1872 k.1948) oli kertonut, että hänellä oli nuorena ollut kasvoissaan pahalta näyttävä ihotauti, ns. savipuoli, pityriasis versicolor. Se ei hoidoista huolimatta parantunut, päinvastoin.

Äiti oli ennen taudin alkamista juuri kihlautunut, ja anoppi oli vaatinut kihlauksen purkamista, koska morsiamen kasvot näyttivät olevan mätänemässä.

Äidille tuli asiaa Nylundin Villen taloon. Siellä isäntä Ville pyysi saada nähdä, kuinka paha äidin poskesta oli tullut. Hän pyysi äitiä ottamaan liinan pois kasvoiltaan, että voisi  vähän katsoa.

Sitten isäntä oli sormin sivellyt ihottumaa. Samalla Villen ohimoilta oli vierinyt hikikarpaloita kuin raskasta työtä tehdessä.

Isäntä oli sanonut, että kasvot kyllä näyttivät pahalta, mutta kyllä ne paranevat. Hän oli kieltänyt äitiä panemasta enää liinaa peitoksi, että ”Jumalan puhdas aurinko saisi parantaa vauriota.”

Muutaman viikon kuluttua äidin kasvot olivat terveet. Hän kutoi kehräämistään langoista sukat Villelle, ja lähti sitten kiittämään hyväntekijäänsä.

Isäntä kuitenkin torjui kiitokset sanoen: ”Älä sinä tyttö hyvä pilkkaa Jumalaa kiittämällä ihmistä siitä, mitä Hän on tehnyt. Jos minä pyysinkin Korkeimmalta apua sinulle, ei sellaista tehdä kiitoksen eikä palkkion toivossa.

Mutta jos sinä kumminkin niitä tahdot antaa, niin voit senkin tehdä: kiitos menee suoraan Jumalalle, kuiskaat vain! Sukat voit antaa yhdelle niistä pienimmistä, ja nekin menevät Herralle itselleen. Sinun naapurissasi asyy vanha Riimanni, jolla on melkein sokea vaimo. Ei hän näe kehrätä tai kutoa. Anna nuo sukat Riimannille – hänellä ei varmaan koskaan näin hyvin tehtyjä sukkia ole ollutkaan!

Ville oli auttanut myös monia muita, mutta ei silloin, mikäli apua oli muualta saatavissa.

Johanneksen evankeliumin 20. luvussa kerrotaan Jeesuksen ilmestyksestä toista kertaa kuolemansa jälkeen, nyt kaikille opetuslapsilleen:

 

21. Niin Jeesus sanoi heille jälleen: “Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät.”

 

Jae sisältää niin sanotun lähetyskäskyn, jonka autenttisuuden suhteen on esitetty hyvin suuria varauksia. Lienee ilmeistä, että käsky on lisätty evankeliumeihin myöhemmin oikeuttamaan ja motivoimaan seurakuntien laajennustoimia.

22. Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: “Ottakaa Pyhä Henki.

 

Pyhän Hengen vuodattaminen tapahtuu tässä täysin yllättäen, valmistelematta ja varsin konkreettisesti. Ehkäpä liiankin helpolla tavalla, että se voitaisiin hyväksyä varauksetta henkiseksi tapahtumaksi ja alkuperäiseen tekstiin kuuluvaksi. Henkiset muutokset eivät liene koskaan eikä missään olleet tämänkaltaisia massatapahtumia.

Johanneksen rakentama teologia on luonteeltaan yleensä hyvin periaatteellista ja sisäistä, eikä siihen tämänkaltainen, lähes magiaa muistuttava kuvaus kovin hyvin istu.

Pyhän Hengen vuodatusta, inhimillisen ja jumalallisen yhdistävää tapahtumaa, ei missään perinteessä kuvata suoritettavan näin aistillisin toimin. Haavoja ja pieniä kolhuja on kyllä aina ja kaikkialla parannettu puhaltamalla (siirtämällä vitaalienergiaa), mutta koko inhimillisen olemuksen lopullinen parantaminen ja muuntaminen vaativat kyllä hyvin paljon enemmän.

23. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt.”

 

Edellinen jae on tehnyt mahdolliseksi sen, että kirkolliset toimijat ovat apostolisen seuraannon verukkeella anastaneet raamatulliset perusteet käyttää valtaa toisten ihmisten elämän ja kuoleman suhteen. Teksti toimii perustana ns. synninpäästöoikeudelle, missä joku inhimillinen auktoriteetti, alun perin piispa, saa oikeuden vapauttaa toisia ihmisiä heidän suorittamiensa syntien seurauksista.

On hyvin epäiltävää, että teksti on kirjoitettu ja lisätty kokoelmaan vasta seurakuntien vakiintumisen yhteydessä, korostamaan niiden jäsenyyden välttämättömyyttä ja johtajien auktoriteettia.

 

 

Blogisti: Uskontunnustuksissa ilmaistu kristillinen pelastusnäkemys nojaa pääasiassa Jeesuksen suorittamaan kertakaikkiseen sovitustekoon - luterilaisuudessa nimenomaan sen totena uskomiseen (kasteen ohella).

Kirjassaan ”Mitä varhaiset kristityt uskoivat” Uuden Testamentin eksegetiikan professori Heikki Räisänen toteaa:

 

 Räisänen s. 146. Ne harvat synoptisten evankeliumien kohdat, jotka viittaavat Jeesuksen kuoleman pelastavaan vaikutukseen (ts. hengen antaminen lunnaiksi kaikkien puolesta, Mark. 10:45, kertomus ehtoollisen asettamisesta, Mark. 14:22–25), jäävät irrallisiksi. Lunnaista puhuva lauselma lienee seurakunnan teologiaa (seurakunnissa myöhemmin syntynyt tulkinta, blogistin huomio).

Q-evankeliumissa Jeesuksen kuolema nähdään tyypillisenä profeetan kohtalona, mikä olisi vaikeasti ymmärrettävissä, jos jo Jeesus olisi puhunut seuraajilleen kuolemansa pelastavasta vaikutuksesta.

s. 148. Matteus säilyttää Markuksen lauselman lunnaista ja ehtoollisliturgian sanat Jeesuksen verestä, joihin hän itse liittää maininnan syntien anteeksiantamisesta. Lisäksi hän sanoo evankeliumin alussa, että Jeesus ”pelastaa kansansa sen synneistä” (tosin kertomatta, miten tämä tapahtuu).

Ehtoollisliturgian ajatusta, että anteeksianto liittyy Jeesuksen kuolemaan, ei ole nivelletty evankeliumin kokonaisnäkemykseen, jossa painottuu tekojen merkitys (kuten Vuorisaarnassa, blogistin huomio).

 

Blogisti: Tekojen pelastuksellisesta merkityksestä on kiistelty kautta koko kristillisen ajan – ehkä turhaan! Olisi ollut hedelmällisempää ja verettömämpää tarkastella sitä, mitä teoilla eri kirjoituksissa varsinaisesti tarkoitettiin.

Vuorisaarna ja monet muut syvällisimmät henkisen elämän ilmaukset valottavat kuvaa, jossa ”pelastuksen kriteerit” löytyvät jokaisen yksilön sisäisestä olemuksesta, todellisesta mielenlaadusta, josta kaikki ajatukset, tunteet, sanat ja konkreettiset toimet luonnostaan kumpuavat. Hyvä puu tuottaa ”automaattisesti” hyviä hedelmiä, mutta teeskennellyt, pakonomaiset hedelmät eivät sellaisia todellisuuden edessä ole.

 

Räisänen s. 148: Matteus lainaa kärsivästä Herran palvelijasta puhuvasta Jesajan kirjan 53. luvusta sanat ”hän otti päälleen meidän sairautemme ja kantoi pois meidän tautimme”, mutta sanat eivät tekstiyhteydessä viittaa Jeesuksen kuolemaan, vaan hänen parannustoimintaansa.

Kun oppilaat evankeliumin lopussa lähetetään tekemään kaikki kansat Jeesuksen opetuslapsiksi, tehtävänä on opettaa näitä noudattamaan kaikkea, mitä Jeesus on käskenyt noudattaa. Lähettien sanoman ytimessä on Jeesuksen laintulkinta, hänen kuolemaansa ei tehtävänannossa mainita.

 

Blogisti: Evankeliumeita ja Paavalia lukiessa nousee lain suhteen mieleen ajatus, että laki ei aina tarkoita Tooran, Mooseksen viiden kirjan säädöksiä, vaan jotakin paljon universaalimpaa. Se voisi viitata elämän sisäiseen (täydelliseen) lakiin, joka ei lainkaan nojaa ilmoituksiin tai kulttuurien synnyttämiin ehdollistumiin, vaan avautuu suoraan ”ylhäältä”, kunhan tajunta siihen yltää ja yhdistyy.

Jaakob kirjoittaa: ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa.” Saattaa hyvin olla, että Jaakob hyökkäsi tässä nimenomaan Paavalin näkemyksiä kohtaan, joissa ainakin sananmukaisesti tarkastellen korotetaan usko kaikkien toimien yläpuolelle.

Todellisuudessa nämä näkemykset voivat olla merkitykseltään lähes identtisiä, koska Paavalikin sisällyttää uskonelämään useimmiten myös kuuliaisuuden laille, mutta Jeesuksen tapaan karsastaa ulkonaisia määräyksiä (kuten ympärileikkaus, uhrit, ruokatavat, sapatin vietto), joiden noudattamista monet juutalaisperäiset kristityt ehdottomasti vaativat.

”Paavalin” osalla uhrisanastoa esiintyy eniten Hebrealaiskirjeessä (ks. Räisänen s. 155), mutta tätä kirjettä ei yleisesti katsota Paavalin itsensä kirjoittamaksi.

Kirjaimellisessa mielessä Jeesuksen kuoleman tulkinta juutalaisen uhritradition pohjalta ajautuu helposti ristiriitaan ylösnousemusajatuksen kanssa: mikä uhri se on, joka herääkin takaisin henkiin (ks. Räisänen s.156)?

 

Räisänen s. 161. Paavali yhdistelee vapaasti traditiosta saamiaan kielikuvia puhuessaan Jeesuksen kuoleman merkityksestä. Kuvien ja tulkintamallien moneus niin Paavalilla kuin Jeesus-liikkeessä yleensä viittaa siihen, että teoriat sovituksesta ovat toissijaisia. Olennaisinta on uuden elämän kokemusperäinen todellisuus.

Paavali puhuu innostuneesti uudesta elämästä Kristuksessa. Anteeksiantamisesta hän puhuu harvoin, ja myös lunastuksen ja sovituksen teemat näyttävät ennen kaikkea palvelevan pelastusopin keskeisintä painotusta: elämää Kristuksen yhteydessä. ”Jokainen, joka on Kristuksessa, on uusi luomus, joka on pukenut Kristuksen ylleen.”

 

Blogisti: Paavali kirjoittaa usein monitulkintaisesti ja näkökulmia vaihdellen, mikä on antanut sijaa myöhempien kristillisten aikojen moninaisille tulkinnoille. Epämääräisyys ei alun perin liene ollut haitaksi, mikäli kirjoittajalla ja lukijoilla oli käsiteltävistä teemoista jo ennalta riittävän yhtenevä näkemys.

Olennainen kysymys kuuluu: mitä Paavali tarkoitti Kristuksessa olemisella tai Kristuksen päälle pukemisella? Onko jokainen, joka muodollisesti uskoo Jeesukseen ja hänen sovitustekoonsa, todella uusi luomus, vai ainoastaan jokin sen esiasteista? Vai tarkoittaako Kristuksessa oleminen ja siihen pukeutuminen täydellistä muutosta koko tiedostamistavassa: sisäistä, välitöntä ja välityksetöntä samuutta ”yhden ja ainosyntyisen Jumalan Pojan kanssa”?

Galatalaiskirjeessään Paavali vertaa synnytystuskiin omia ponnisteluitaan siinä, että Kristus saisi hänen seuraajissaan muodon, eli avautuisi heissä sisäisesti ilmentämään jumalallista täydellisyyttä tässä maailmassa siinä määrin, kun sitä inhimillisen muodon kautta ylipäänsä on mahdollista ilmentää.

Samaa taivaallisen isän kaltaisen täydellisyyden tavoittelua edellytti myös Jeesus omilta opetuslapsiltaan Vuorisaarnassaan (olkaa täydelliset…).

Uskonnollisuuden tarkoitus ei ainakaan näiden lausumien perusteella täyty pelkästään vankan uskomisen kautta, vaan jokaisen pitänee tyhjentää itsestään kaikki sellainen, joka epäpuhtaudessaan estää täydellisyyden ilmentymisen.

Kristuksen ilmentyminen persoonallisen ihmisen kautta voi käsitteenä saattaa meidät ymmälle, mikäli yleisen kristillisen ajattelutavan mukaan rajoitamme nimityksen ainoastaan yhteen täällä eläneeseen persoonalliseen ihmiseen, Nazarean Jeesukseen. Juutalaiset ymmärsivät Kristuksen Jumalan Pojaksi, puhtaasti henkiseksi ja ajattomaksi olemukseksi jo paljon ennen Jeesusta.

Paavali kutsui Jeesusta usein Kristus Jeesukseksi – viitaten mahdollisesti siihen, että Jeesus oli jossakin elämänsä vaiheessa tullut jumalaisen täydellisyyden, eli Kristuksen ilmentäjäksi yhdistymällä ja samastumalla siihen sisäisesti.

Samaa tietoisuuden tai pikemminkin olemisen yhdistymistä ja sitä edeltävää sisäistä syntymistä ”ylhäältä” odotti Jeesus ainakin Johanneksen evankeliumin mukaan myös kaikilta todellisilta seuraajiltaan.

Kristus-nimityksellä tarkoitettiin alun perin ilmeisesti jotakin ikuista, aina ollutta ja olevaa täydellisyyden perikuvaa tai olemusta, Johanneksen evankeliumin alun ”Sanaa”, jumalallista, henkistä arkkityyppiä, johon inhimillinen tietoisuus voi äärimmillään tulla sulautetuksi. Mutta sen pitää ensin kyetä ”kulkemaan neulansilmän läpi” irrottautumalla kaikista erillisessä elämässä muodostuneista rajoituksistaan, ”maallisista ehdollistumistaan”. Tässä ei ole kyse mistään inhimilliseen tahtoon perustuvasta ”itsevanhurskautuksesta”, vaan ainoastaan siitä, että ihminen tavalla tai toisella luo itseensä tähän muutokseen tarvittavat perusedellytykset - itse muutoksen jäädessä ”Korkeimman käteen”.

Ehkä Kristus äärimmäisessä mielessä tarkoittaa sitä minuutta tai pikemminkin Itseä, jossa on tie, totuus ja elämä, ja jonka kautta yhdistyminen ”Isään” voi tapahtua.

Näin tulkiten Jeesus ei, puhuessaan itsestään ainoana tienä Isän luo, puhunutkaan persoonallisesta olemuksestaan, vaan siitä ikiaikaisesta henkisestä olemuksesta ja olotilasta, johon hänen tietoisuutensa ilmeisesti oli yhdistynyt - ja johon jokaisen ikuisuutta havittelevan olisi aikojen saatossa sisäisesti yhdistyttävä!

Tällainen Kristuksen tulkinta tuntuu tietenkin kristittyjen valtaosan mielestä loukkaavalta, koska se näyttäisi vievän pohjan pois ajassa tapahtuneen lunastuksen ja sijaissovituksen tarpeellisuudelta. Toisaalta hyvin monet ovat kautta kristinuskon historian pitäneet juuri konkreettista verisovitusoppia jopa henkisiä periaatteita loukkaavana ajatuksena, joka perustuu osaksi vanhaan juutalaiseen ”syntiuhriajatukseen”, ja siinä mielessä sellaisiin perinteisiin ajatusrakennelmiin, joita kohtaan Jeesus Kristus itse esitti voimakasta kritiikkiä Vuorisaarnassaan (te olette kuulleet sanottavan, mutta minä sanon…).

Evankeliumien tekstejä valikoiden ja korostaen voidaan perustella sekä sovitusoppia että selkeästi sen vastaisia ajatuksia, joista viimeksi mainitut näyttäisivät saavan yhä enemmän painoarvoa nykyisen raamatuntutkimuksen piirissä (ks. H. Räisänen, Mitä varhaiset kristityt uskoivat) – monien jyrkästi tunnustuksiin nojautuvien kauhuksi!

Itse evankeliumienkin kohdalla on vaikea erotella alkuperäiset sanonnat ja tapahtumat jälkipolvien tulkinnoista, lisäyksistä ja muutoksista, koska jokainen niistä on kirjoitettu muutama sukupolvi tapahtumien jälkeen, eivätkä ne siten ole välttyneet kirjoitusajankohtiensa ja kirjoittajiensa käsityskantojen aiheuttamista värityksistä.

Kirjoittajien osuus tulkinnoista jää kuitenkin vähäiseksi, kun aletaan tarkastella muodostuneen kirkon piirissä tapahtunutta käsityskantojen muotoutumista etenkin ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana. Jotkut ovat sanoneet, että vasta kirkko muovasi Jeesuksen opista opin Jeesuksesta. Ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina vakiintuneet ajatukset eivät ole periaatteellisimmissa asioissa kovinkaan paljon muuttuneet edes ns. uskonpuhdistuksen kautta.

Esimerkiksi evankeliumien esittämä kuva lähimmäisenrakkaudesta istuu varsin huonosti siihen tapaan, jolla niin katolinen kuin protestanttinen kirkko ovat 1800-luvulle saakka kohdelleet kaikkia, jotka ovat tavalla tai toisella olleet vaaraksi niiden hengelliselle tai maalliselle auktoriteetille.

Jälkipolvien aiheuttamista tulkinnoista yksi havainnollinen seikka on reformaation kohdalla esimerkiksi Lutherin käsitykset maallikoiden ehdottomasta oikeudesta raamatun omaehtoiseen tutkimiseen ja tulkitsemiseen, ja sen myöhempi ankara rajoittaminen 1700-luvulla ns. Konventikkeliplakaatin myötä. Luterilaisuus kulki maallikoiden ja papiston suhteissa täysin erilaisiin tulkintoihin, kuin mitä Luther itse oli esittänyt.

 

Toisaalta Vanhan Testamentin käsitys juutalaisista ”jumalan omaisuuskansana” asettuu huonosti Lutherin näkemyksiin heistä ”ilmielävinä perkeleinä”, jotka valehtelevat aina (M. Luther, Von den Jüden und Ihren Lügen v:lta 1543).

"Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni. 27. Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se ei voi olla minun opetuslapseni (Luuk. 14:26-27).

Tämä Luukkaan esittämä vaatimus vaikuttaa hyvin erikoiselta jos sitä verrataan esim. Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Paavalin kirjaamaan ”kuninkaalliseen lakiin - rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

Kaikki evankelistat kyllä kirjoittavat yksituumaisesti elämänsä kadottamisesta todellisemman ja ikuisen elämän löytämisen edellytyksenä, mutta läheistensä vihaamista ei Luukkaan tapaisesti sentään suositella.

Matteus ja Markus ilmentävät melkein yhtä jyrkkää ”poissulkevuutta” tilanteessa, missä Jeesus kutsui veljikseen, sisarikseen ja äidikseen ainoastaan niitä, jotka tekivät hänen taivaallisen Isänsä tahdon.

Mutta tämä antaa sentään jonkinlaisen viitteen siitä, mitä Luukkaan karkealta ja ankaralta vaikuttava vaatimus voisi tarkoittaa:

Lienee ymmärrettävää, että mikäli joku voisi täyttää taivaallisen Isän tahdon, pitää hänellä luonnollisesti olla täysin yksiselitteinen tietoisuus siitä, mikä Isän tahto kullakin hetkellä on.

Se ei tarkoita mitään epämääräistä ja tulkinnallista ”sisäistä kuiskausta”, jollainen lienee yleensä yhä rajallinen ilmaus ihmisen sisäisen olemuksen alitajuisesta puolesta, vaan selkeää, välitöntä ja välityksetöntä tietoisuutta esillä olevan asian todellisesta luonteesta.

Kyse ei siten ole ajatusprosessin tuloksista, saati tunnereaktiosta, vaan jostakin aivan toisenlaatuisesta asioiden hahmotuksesta niiden todellisen ja syvimmän olemuksen pohjalta ja pohjalla.

Matteus, Markus ja Luukas esittävät oman ristinsä kantamisen yhteisenä vaatimuksena jokaiselle Jeesuksen seuraajalle. Tämä tulkittiin alkuvuosisatoina niin suoraviivaisesti, että ihmisen tuli pelastuakseen konkreettisesti hankkiutua marttyyrikuolemaan, koska vain ”oman ruumiin veri” toimi lunastuksena.

Jeesuksen seuraamista voidaan suorittaa esim. pyrkimällä omalla kohdallaan ymmärtämään ja sisäistämään hänen antamiaan viitteitä oikeasta elämäntavasta, asennoitumisesta ja äärimäisistä hengellisistä tavoitteista.

Ristin kantaminen lienee kuitenkin tarkoitettu otettavaksi symbolisesti niin, että jokaisen tulisi kantaa kaikki omalle kohdalleen tulevat elämänkokemukset elämän sisäisen viisauden valmistamina oppitunteina, joista selviytyminen voi Jumalan armosta kohottaa yksilön sisäisen sietokyvyn ja koko tiedostamistavan ulkonaisista ilmiöistä riippumattomaan tilaan.

Filosofi Nietzsche kuvasi ihmisyyden sisäistä kasvua kolmen asteen kautta: ensin piti tulla kameliksi, oppia kantamaan ristinsä, sitten leijonaksi, uskaltaa purkaa ehdollistumansa, ja lopulta lapseksi, ylhäältä uudelleen syntyneeksi, luovaksi hengeksi.

Luukas käyttää tässä hyvin voimakasta kieltä puhuessaan vihaamisesta. Mutta hän ei varmaan tarkoita mitään tunneperäistä vihaa, koska sellainen ei mitenkään soveltuisi henkisen opetuslapseuden kuvaan.

Opetuslapseuden kriteerit nostetaan tässä esityksessä hyvin korkealle. Vaaditaan kaikkein luonnollisimmistakin ”maallisista ehdollistumista” vapaata mieltä. Samalla nousee myös rakkaudelle asetettavat vaatimukset jopa niin korkealle, että lähimmäisen rakkaus pitää muuttua ”Kauimmaisen rakkaudeksi”, joka ei enää tee eroa sukulaisten ja vieraiden kesken, vaan tarkastelee kaikkea elämää yhtäläisesti.

Matteuksen evankeliumissa (5:47) annetaan ymmärtää, että ”luonnollinen lähimmäisenrakkaus” ei vielä ole henkistä, vaan se kuuluu uskonnosta riippumatta vielä puhtaasti yleisinhimillisyyden piiriin (pakanoillekin).

”Kauimmaisen rakkauden” tavoittaminen tarkoittaa tietenkin sitä, että ihminen kykenee toteuttamaan ”ensimmäistä kaikista käskyistä”, Jumalan rakastamista yli kaiken ilmenneen – itsensä mukaan lukien.

Mestari Eckhart totesi, että tavallisimmin ihmiset rakastavat Jumalaansa kuin lehmää – siltä odottamansa maidon vuoksi - koska inhimillinen tahto sisältää lähes aina jonkinasteisia pyyteitä.

 Jeesuksen kaltainen henkilö tiedostaa kirkkaasti kaiken elämän yhteisen sisäisen perustan, mutta todella kaltaisikseen hän voi kutsua vain sellaisia, joiden toiminta kumpuaa heille yhteisestä, erehtymättömästä tietoisuuden tasosta.