Johanneksen evankeliumin 20. luvussa kerrotaan Jeesuksen ilmestyksestä toista kertaa kuolemansa jälkeen, nyt kaikille opetuslapsilleen:

 

21. Niin Jeesus sanoi heille jälleen: “Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät.”

 

Jae sisältää niin sanotun lähetyskäskyn, jonka autenttisuuden suhteen on esitetty hyvin suuria varauksia. Lienee ilmeistä, että käsky on lisätty evankeliumeihin myöhemmin oikeuttamaan ja motivoimaan seurakuntien laajennustoimia.

22. Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: “Ottakaa Pyhä Henki.

 

Pyhän Hengen vuodattaminen tapahtuu tässä täysin yllättäen, valmistelematta ja varsin konkreettisesti. Ehkäpä liiankin helpolla tavalla, että se voitaisiin hyväksyä varauksetta henkiseksi tapahtumaksi ja alkuperäiseen tekstiin kuuluvaksi. Henkiset muutokset eivät liene koskaan eikä missään olleet tämänkaltaisia massatapahtumia.

Johanneksen rakentama teologia on luonteeltaan yleensä hyvin periaatteellista ja sisäistä, eikä siihen tämänkaltainen, lähes magiaa muistuttava kuvaus kovin hyvin istu.

Pyhän Hengen vuodatusta, inhimillisen ja jumalallisen yhdistävää tapahtumaa, ei missään perinteessä kuvata suoritettavan näin aistillisin toimin. Haavoja ja pieniä kolhuja on kyllä aina ja kaikkialla parannettu puhaltamalla (siirtämällä vitaalienergiaa), mutta koko inhimillisen olemuksen lopullinen parantaminen ja muuntaminen vaativat kyllä hyvin paljon enemmän.

23. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt.”

 

Edellinen jae on tehnyt mahdolliseksi sen, että kirkolliset toimijat ovat apostolisen seuraannon verukkeella anastaneet raamatulliset perusteet käyttää valtaa toisten ihmisten elämän ja kuoleman suhteen. Teksti toimii perustana ns. synninpäästöoikeudelle, missä joku inhimillinen auktoriteetti, alun perin piispa, saa oikeuden vapauttaa toisia ihmisiä heidän suorittamiensa syntien seurauksista.

On hyvin epäiltävää, että teksti on kirjoitettu ja lisätty kokoelmaan vasta seurakuntien vakiintumisen yhteydessä, korostamaan niiden jäsenyyden välttämättömyyttä ja johtajien auktoriteettia.