Kahden suuren uskonnon erityispiirteiden ja historian esittäminen blogikirjoituksessa on tietenkin täysin mahdoton tehtävä. Tarkoituksenani on lähinnä esittää joitakin yleistietoja nimenomaan buddhalaisuudesta (koska se on länsimaissa vieraampaa) ja tarkastella sitten, kohtaavatko näiden uskontojen näkemykset joiltakin kohdin.

 

Lyhyt johdanto buddhalaisuuteen:

Buddhalaisuus sai alkunsa Siddhartha Gautaman (Buddhan) opetuksista jo 500-luvulla eKr. Myöhemmin se on jakautunut kolmeen päähaaraan:

Eteläinen, Theravada-buddhalaisuus on vanhin koulukunnista. Se on mm. Sri Lankan, Myanmarin, Kambodžan, Thaimaan ja Laosin valtauskonto. Hinayanassa on päämääränä henkilökohtaisen vapautuminen, arhatius.

Pohjoinen, Mahayana on toinen pääsuunnista. Sitä harjoitetaan pääosin Kiinassa, Japanissa, Koreassa ja Vietnamissa. Mahayanassa tavoitteena on valaistuminen kaikkien olentojen hyväksi toteuttamalla täysin epäitsekästä boddhisattva-ihannetta. Käytännössä se tapahtuu kehittämällä viisautta ja myötätuntoa.

Kolmas haara on Vajrayāna (Tantrayāna, Mantrayāna) buddhalaisuus. Vajrayānaa kutsutaan myös buddhalaiseksi tantraksi. Vajrayānassa keskeisessä asemassa on kokemuksen välittäminen opettajalta oppilaalle. Siinäkin pyritään toteuttamaan boddhisattva-ihannetta.

Mahayanan opetuksia kutsutaan joskus sisäisiksi, hinayanaa ulkoisiksi ja Vajrayānaa salaisiksi opetuksiksi. Mahayanasta on kehittynyt länsimaillakin varsin tunnettu Zen-suuntaus, joka on Kiinasta levinnyt mm. Vietnamiin, Koreaan ja Japaniin.

 

Buddhalainen ajattelutapa ja menetelmä

 

Neljä totuutta:

Buddhalaisen filosofian ensimmäisenä totuutena on toteamus, että elämään sisältyy aina välttämättä kärsimystä ja kuolemaa. Kärsimyksiin luetaan kaikenlaiset kielteiset tuntemukset yleisestä tyhjyyden tai epätyydyttävyyden tunteesta fyysiseen tai henkiseen tuskaan. Buddha ei siis väittänyt koko elämää kärsimykseksi, vaan epätäydelliseksi, epätyydyttäväksi, pysymättömäksi tai turhauttavaksi. Kaikki asiat, onnellisetkin, ovat kestämättömiä eivätkä siten voi tuoda pysyvää onnea.

Toisena totuutena on käsitys kärsimyksen perussyistä. joita ovat itsekäs halu ja tarrautuminen asioihin ja ilmiöihin.  Ihminen janoaa koko ajan itselleen tavaroita ja asioita, eikä koskaan voi olla tyytyväinen. Tätä janoa on kolmenlaista: aistinautintojen jano, olemattomuuden jano ja ikuisen olemassaolon jano. Perimmäisenä syynä on kuitenkin tietämättömyys, josta jano ja viha syntyvät.

Kolmannen totuuden mukaan kärsimys ei kuitenkaan ole ikuista, vaan se voi loppua, kun janoaminen ja sen perussyy, tietämättömyys, lakkaavat.

Neljäs Buddhan totuuksista tuo esiin kahdeksanosaisen polun, eli menetelmän, jota harjoittaen kärsimykset voidaan lopettaa.

 

Kahdeksanosainen polku:

 

Oikeaa näkemystä tarvitaan neljän jalon totuuden ymmärtämiseen.

Oikea aikomus johtaa luopumiseen, hyvätahtoisuuteen ja väkivallattomuuteen. Nämä kaksi synnyttävät viisautta.

Oikea puhe pitää olla rehellistä ja hyväntahtoista. Valehtelun, karkean tai joutavan puheen ja juoruilun tulee loppua.

Oikea toiminta edellyttää väkivallattomuutta, pidättymistä ottamasta, mitä ei ole annettu, kohtuullisuutta aistinautinnoissa sekä päihteidenkäytön välttämistä.

Oikea elinkeino on sellainen, joka ei tuota vahinkoa elollisille olennoille. Nämä kolme sisältyvät eettisiin vaatimuksiin.

Oikea ponnistus tarkoittaa kehittyneiden mielentilojen edistäminen ja karkeiden välttämistä.

Oikea tarkkaavaisuus edellyttää jatkuvaa tietoisuutta itsestä, omista teoista ja mielentiloista.

Oikea keskittyminen johtaa syvenevien tietoisuustilojen saavuttamiseen meditaation kautta.

Kolme viimeistä koskevat sisäisiä harjoituksia, meditaatiota.

Menetelmää sovelletaan lähtemällä eettisyydestä, jatkamalla meditaatioharjoituksiin ja päätymällä suotuisissa tapauksissa viisauteen.

 

Dharma ja karma-käsitykset sisältävät luonnossa vallitsevan lainalaisuuden, kausaliteetin, joka sovittaa syyt seurauksiksi, menneisyyden nykyisyydeksi, nykyisyyden tulevaisuudeksi.

 

Karma antaa ainekset ihmisen elämää varten tuomalla ennemmin tai myöhemmin ihmisen itse koettavaksi kaikki aiheuttamansa syyt.

 

Käytännön havainto osoittaa selvästi, ettei syyn ja seurauksen laki toteudu täydellisesti ihmisen elinajan puitteissa. Buddhalaisessa ajattelussa elämällä on kuitenkin jatkumo uusien inkarnaatioiden muodossa, jotka eivät kuitenkaan ole persoonallisten olentojen sielunvaellusta hindulaiseen tapaan, vaan ainoastaan aiheutettujen syiden liittymistä uuden persoonan sisäisiksi rakennusaineksiksi.

 

Buddhalainen ”jälleensyntymisoppi” lienee siten varsin lähellä Nietzschen käsitystä ”syiden summasta, joka tuo takaisin samaan elämään.”

 

***

 

Buddhalaisuuden ja kristinopin rinnastuksia:

 

Suurimmat eroavuudet löytyvät mm. sijaissovitusopin ja jälleensyntymisopin piiristä – etenkin jos ne tulkitaan ahtaasti uskontunnustusten puitteissa.

Buddhalaisuus katsoo, että sovitus sisältyy automaattisesti elämään, että elämän sisäinen ”ohjaus” hakee tasapainotilaa pitkällä tähtäimellä, useiden inkarnaatioiden mittaan. Tavallaan nämä syitä kantavat persoonallisuuden ovat ”entisyyden sijaissovittajia”, jotka yleensä ovat täysin tietämättömiä siitä, mistä heidän onnensa ja epäonnensa pääasiassa kumpuaa.

Me voimme tosin löytää raamatusta useita kohtia, jotka näyttäisivät puoltavan aivan samanlaisia ajatuksia syiden rakentumisesta seurauksiksi:

 

Matt. 5:26 ”Totisesti minä sanon sinulle: sieltä et pääse, ennen kuin maksat viimeisenkin rovon.”

Gal. 6:7 ”Jumala ei salli itseänsä pilkata; sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.”

Toisessa, neljännessä ja viidennessä Mooseksen kirjassa: ”Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen.”

Joh. 5:14. "Katso, sinä olet tullut terveeksi; älä enää syntiä tee, ettei sinulle jotakin pahempaa tapahtuisi."

Siirak 7. ”Älä tee syntiä kahta kertaa sovituksen toivossa, sillä et pääse rangaistuksetta yhdestäkään kerrasta.”

Siirak 27. ”Joka kuopan kaivaa, se itse siihen lankeaa. Joka paulan virittää, se itse siihen takertuu. Joka pahaa tekee, sen itsensä päälle se vyöryy, eikä hän tiedä, mistä se hänelle tulee.”

”Kostaminen” tuleville sukupolville voidaan tietenkin tulkita niin, että lapset joutuvat kärsimään vanhempiensa heikkouksista (kuten usein joutuvatkin), mutta myös siten, että yhteen erityiseen syykimppuun, kristillisesti ajatellen sieluun, pohjautuvat inkarnaatiot tiedostamattaan sovittavat edeltäjiensä syitä.

Raamatustakin löytyy joitakin jälleensyntymisoppiin viittaavia kohtia, tosin kovin vähän.

 Jeesus itse kyseli, kenen kansa sanoo hänen olevan. Siihen esittiin vastaukseksi mm. Eliaa. Hänen Jeesus sanoi jo tulleen (Matt. 16:13-16; Mark. 9:30). Myös psalmi 90:3, ”Sinä palautat ihmiset takaisin tomuun ja sanot: ’Palatkaa jälleen, te ihmisten lapset,’” voitaisiin tulkita siten, että ihmisten aiheuttamat syyt palaavat takaisin uuden persoonan kantamina.

 

Valaistuminen ja ylösnousemus

Mahayana-buddhalainen käsitys valaistumisesta kaikkien olentojen hyväksi lienee varsin lähellä Uuden testamentin perussanomaa, jossa Jeesuksen sanotaan jääneen ylösnousemuksensa jälkeen toimimaan ihmisten parissa, mihin Matteuksen evankeliumin viimeisin lause, ”ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti," saattaisi viitata.

Boddhisattva-ihanteen, eli valaistusmielen kehittäminen elinaikana muistuttaa sekin evankeliumien altruistisia opastuksia suhteessa muihin ihmisiin.

Pyrkimyksenä kummassakin on huomion suuntaaminen pysyvään elämisen, tai pikemminkin olemisen tilaan (nirvaanaan, tai  taivasten valtakuntaan), jossa ei enää voi esiintyä lihallisen elämän välttämättä mukanaan kuljettamaa kärsimystä ja kuolemaa.

 

Yhteisiä pyrkimyksiä viisauteen: tietämättömyydestä totuuden tuntemukseen

Viisauden kehittämisen tarve näkyy myös Vanhan testamentin viisauskirjallisuudessa, kuten Siirakin kirjassa, kuin myös Jaakobin kirjeessä ja jossakin määrin evankeliumeissa, esim. kun opetuslapsia kehotetaan olemaan ’viisaita kuin käärmeet, viattomia kuin kyyhkyset’ (Matt. 10:16)

Myös Jeesuksen silmiinpistävin opetustapa – vertauksien käyttö – lienee tarkoitettu ajattelun ja ennen kaikkea oivalluskyvyn esiin nostamiseksi.

Ymmärrystä on kristillisyyden piirissä korostettu ns. viisauskirjallisuudessa, kuten myöhemmin esim. dominikaanien piirissä, missä pyrittiin ymmärryksen valon kautta henkiseen tietoisuuteen.

Viisaudella ei kummassakaan tietenkään tarkoiteta pelkkää älyllisyyttä ja oppineisuutta, jollaisesta ”huonoina esimerkkeinä” evankeliumeissa käytetään usein juutalaisia fariseuksia ja kirjanoppineita.

Tietämättömyyttä, tai pikemminkin todellisen tiedon, gnosiksen (p.o. tietoisuuden) tärkeyttä korostivat erityisesti varhaisen kirkon ajan gnostikot, johon heidän nimityksensäkin suoraan liittyi.

Alkuvuosisatojen kiistat ja mahdollisesti halu lujittaa johtajien valtaa saattoivat aiheuttaa sen, että tietoa alettiin jossakin vaiheessa jopa vieroksua kirkon piirissä. Kirkkoisä Tertullianus väitti, ettei kannattanut etsiä eikä kolkuttaa, koska mitään ei ollut löydettävissä eikä ketään avaamassa – kaikki kun oli saatavissa kirkon, ja vain kirkon piiristä!

Tuomaan evankeliumi moitiskeli juutalaisia fariseuksia tiedon pimittämisestä maallikoilta, he olivat ”kuin koira härkien pilttuussa, eivät syöneet, eivätkä antaneet härkienkään syödä.”

Tämä Nag Hammadin löydökseen kuuluva Tuomaan evankeliumi onkin erityisen lähellä buddhalaista ajattelutapaa. Se koostuu pelkästään Jeesuksen sanonnoista. Kaikki elämäkerralliseksi luonnehdittavat ja sovitukseen viittaavat ajatukset puuttuvat kokonaan. Sanonnat eivät edes noudata minkäänlaista loogista järjestystä, ja jotkut niistä ovat sen verran vaikeasti tulkittavia, että ne muistuttavat hieman Zen-buddhismin koan-lauseita.

Suomessa ns. Konventikkeliplakaatti kielsi maallikoilta omaehtoisen hengellisten asioiden tutkimisen noin 150 vuoden ajaksi, aina vuoteen 1869 saakka (sitä ennen oli lukutaitokin hyvin harvinaista).

Ehkä yhtenä syynä oli se, että tulkintavapaus olisi voinut aiheuttaa separatismia, joka taas ei ollut hallitsevien piirien mieleen (ellei tarkoituksena ollut ajaa k.o. organisaatio hajaannukseen toisen edun nimissä).

 

Buddhalaisia totuuksia kristinuskon puitteissa

Kärsimysten kuuluminen ”pakollisena osana” ihmisen elämään kuvaa oivallisesti esimerkiksi Vanhan testamentin Saarnaaja. Ainakin 26 jakeessa hän vakuuttaa ulkonaisen elämän eri ilmiöiden olevan pelkkää ”turhuuksien turhuutta.”

Kärsimysten ja kaiken maallisten kaipuun ylittämisestä käy näytteeksi:

 

Matt. 6:33 ”Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.”

 

Jae tarkoittanee sitä, että todellinen onni ja autuus voidaan saavuttaa ainoastaan nousemalla tietoisuudessaan kaiken ajallisen yläpuolelle.

Matt. 16:26. ”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?”

Edellisessäkin tulee ilmi tämän maailman mahdollistamien nautintojen katoavuus ja se, että ihmisessä on jokin salattu ulottuvuus, johon hänen toimensa painavat pysyviä jälkiä.

 

Polkujen vertailua

Buddhalainen kahdeksanosainen polku ei miltään osin näyttäisi eroavan kristillisestä Matteuksen kuvaamasta tiestä portteineen:

 ”mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät.”

Siinä puhutaan tietenkin todellisen, pysyvän elämän, tai olemisen löytämisestä kaiken ajallisuuden tuolta puolen. Se lienee periaatteessa sama asia kuin buddhalaisten nirvaana (johon tosin pyrkivät ja tyytyvät lähinnä hinayana-buddhistit).

Buddhalaisuuden oikean aikomuksen periaatteen mukaisesti Jeesuskin opetti luopumista elämänhalusta sen tavanomaisissa ilmenemistavoissa puhuessaan selvästi itsensä tai elämänsä kadottamisesta todellisen elämän löytämisen ehtoina.

Myös kaikkien toimien todellisten motiivien puhtaus on kummassakin opissa itsestään selvyys.

Molemmissa uskonnoissa on siten nähtävissä kielteisyyttä ulkonaisen elämän suhteen, mutta silloin täytyy ottaa huomioon, että tavoitteena kummassakin on ehdottoman olemassaolon saavuttaminen.

Jeesuksen asennoituminen välivaltaan ja pahantahtoisuuteen oli luonteeltaan täysin ”buddhalaista”, hän kun ei hyväksynyt edes vihan ilmenemistä mielessä, saati käytännön toimissa.

Matt. 5:22 ”Mutta minä sanon teille: jokainen, joka vihastuu veljeensä, on ansainnut oikeuden tuomion.”

Matt. 5:39-40 ”Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa; vaan jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle toinenkin; ja jos joku tahtoo sinun kanssasi käydä oikeutta ja ottaa ihokkaasi, anna hänen saada vaippasikin;”

On tietenkin vaikeata päätellä, onko ”toisenkin posken kääntäminen” tarkoitettu ehdottomaksi käytösohjeeksi, vai kuvataanko siinä lähinnä täysin vihatonta mielen asennoitumista.

Oikeaa puhetta ja täydellistä rehellisyyttä edellyttää selvästi myös Jeesuksen sanat Matteuksen 5:36-37 jakeissa:

”äläkä vanno pääsi kautta, sillä et sinä voi yhtäkään hiusta tehdä valkeaksi etkä mustaksi; vaan olkoon teidän puheenne: 'On, on', tahi: 'ei, ei”

Ei tuo tietenkään tarkoita sanallisen ilmauksen köyhdyttämistä pariin sanaan, vaan selkeää ymmärrystä siitä, millaista sisäistä rehellisyyttä henkisyyteen pyrkivältä ihmiseltä vaaditaan.

Raamattu ei puhu mitään eri elinkeinojen sopivuudesta, mutta on oletettavaa, että Jeesuksen asenne ihmisiä kohtaan olisi tarkoitettu sovellettavaksi myös muuhun luomakuntaan. Vanhan testamentin Mooseksen ensimmäisen kirjan ”vallitsemista” on tulkittu varsin väljästi esimerkiksi suhtautumisessa eläimiin.

Jotkut buddhalaisista jopa lakaisevat kulkuväylänsä välttääkseen tallomasta maassa olevia pieneläimiä. Näin pitkälle menevät vain harvat kristityt.

Meditaatiota ja monia muita ”henkisiä harjoituksia” on käytetty myös kristillisissä piireissä, etenkin luostarilaitoksissa. Tiedetään, että niissä on pyritty keskittymisestä mietiskelyn kautta kontemplatiivisiin tiloihin saakka – unio mysticaan, Jumalaan yhdentymiseen.

Meditaatioon, jopa sen syvempiin tiloihinkin, viittaa selvästi myös Jeesuksen kehotus Matteuksen 6:6 jakeessa:

” Vaan sinä, kun rukoilet, mene kammioosi ja sulje ovesi ja rukoile Isääsi, joka on salassa.”

 

Raamatusta on vaikeata löytää suoranaisia ohjeita mielen keskittymisestä ja sen harhailun kuriin saattamisesta. Ehkäpä Jeesuksen huomautus siitä, etteivät opetuslapset pysyneet hereillä, voisi jollakin tavoin viitata siihen, että heidän tietoisuutensa ei pysynyt täysin valppaana, vaan vajosi automaattisten reaktioiden tilaan.

Mystisistä tiloista löytyy kristillistä tietoa ja opastusta esimerkiksi keskiaikaisen dominikaanin, mestari Eckhartin saarnoista ja kirjoituksista.

***

Zen-buddhismissa käytetään ns. Koan-kysymyksiä, joihin ei voida löytää ratkaisua loogisen ajatteprosessin kautta.

Tällaisesta esimerkkinä käytetään mm. kysymystä: ” Millainen on yhden taputuksen ääni?”

 Koanin tarkoituksena lienee mielen johtaminen sellaiseen umpikujaan, josta se ei pelkän ajattelun keinoin voi mitenkään selvitä. Tällöin saattaa ilmetä todellista oivaltamista, jossa ajallinen käsittämistapa ylitetään.

Monet Tuomaan evankeliumin sanonnoista ovat niin vaikeasti tulkittavia, että nekin edellyttävät jonkinasteista oivaltamista. Hieman koanin tapaiseen opetustapaan viitannee myös Markuksen evankeliumissa oleva toteamus:

"Teille on annettu Jumalan valtakunnan salaisuus, mutta noille ulkopuolella oleville kaikki tulee vertauksissa, että he näkemällä näkisivät, eivätkä huomaisi, ja kuulemalla kuulisivat, eivätkä ymmärtäisi, niin etteivät kääntyisi ja saisi anteeksi." Ja hän sanoi heille: "Ette käsitä tätä vertausta; kuinka sitten voitte ymmärtää kaikki muut vertaukset?” (Mk. 4:11-13)

***

Se että Gautama Buddha itse määritteli filosofiansa menetelmiä myöten, todistanee siitä, että hänellä oli, valaistumisensa jälkeen, todella tarkoituksena luoda jokin uusi henkinen järjestelmä ja antaa sille opilliset ja käytännölliset puitteet.

 

Aivan samanasteista systemaattisuutta on vaikea löytää Uudesta testamentista. Sen evankeliumit on kirjoitettu yli joitakin vuosikymmeniä Jeesuksen kuoleman jälkeen, jolloin varsin paljon häntä koskevaa aineistoa oli jo ehtinyt hävitä tai muuntua.

Laadittujen  tekstien soveltaminen ja käytännön tulkinnat ovat syntyneet ja muovautuneet satojen vuosien aikana.

Jotkut ovat jopa epäilleet, ettei Nazaretin Jeesuksen tarkoituksena edes ollut minkään todella uuden uskonnon perustaminen. Tai sitten ei kolmen vuoden julkinen toiminta-aika riittänyt tähän tehtävään.

Uskonnon syntyminen on kuitenkin historiallinen tosiasia, alkusyiden pohtiminen olisi pelkkää spekulaatioita.

Voitaneen kuitenkin päätellä, että Uuden testamentin kirjoitusten pohjalta olisi voitu rakentaa hyvin monenlaisia uskonnollisia järjestelmiä, jotka eivät olisi ajatuksellisesti poikenneet yhtä paljon buddhalaisista käsityksistä kuin ne ajatuskoosteet, joita kristillisen kirkon eri suuntaukset pitävät ainoina oikeina tulkintoina.