Galatalaiskirjeessään Paavali vertaa synnytystuskiin omia ponnisteluitaan siinä, että Kristus saisi hänen seuraajissaan muodon, eli avautuisi heissä sisäisesti ilmentämään jumalallista täydellisyyttä tässä maailmassa siinä määrin, kun sitä inhimillisen muodon kautta ylipäänsä on mahdollista ilmentää.

Samaa taivaallisen isän kaltaisen täydellisyyden tavoittelua edellytti myös Jeesus omilta opetuslapsiltaan Vuorisaarnassaan (olkaa täydelliset…).

Uskonnollisuuden tarkoitus ei ainakaan näiden lausumien perusteella täyty pelkästään vankan uskomisen kautta, vaan jokaisen pitänee tyhjentää itsestään kaikki sellainen, joka epäpuhtaudessaan estää täydellisyyden ilmentymisen.

Kristuksen ilmentyminen persoonallisen ihmisen kautta voi käsitteenä saattaa meidät ymmälle, mikäli yleisen kristillisen ajattelutavan mukaan rajoitamme nimityksen ainoastaan yhteen täällä eläneeseen persoonalliseen ihmiseen, Nazarean Jeesukseen. Juutalaiset ymmärsivät Kristuksen Jumalan Pojaksi, puhtaasti henkiseksi ja ajattomaksi olemukseksi jo paljon ennen Jeesusta.

Paavali kutsui Jeesusta usein Kristus Jeesukseksi – viitaten mahdollisesti siihen, että Jeesus oli jossakin elämänsä vaiheessa tullut jumalaisen täydellisyyden, eli Kristuksen ilmentäjäksi yhdistymällä ja samastumalla siihen sisäisesti.

Samaa tietoisuuden tai pikemminkin olemisen yhdistymistä ja sitä edeltävää sisäistä syntymistä ”ylhäältä” odotti Jeesus ainakin Johanneksen evankeliumin mukaan myös kaikilta todellisilta seuraajiltaan.

Kristus-nimityksellä tarkoitettiin alun perin ilmeisesti jotakin ikuista, aina ollutta ja olevaa täydellisyyden perikuvaa tai olemusta, Johanneksen evankeliumin alun ”Sanaa”, jumalallista, henkistä arkkityyppiä, johon inhimillinen tietoisuus voi äärimmillään tulla sulautetuksi. Mutta sen pitää ensin kyetä ”kulkemaan neulansilmän läpi” irrottautumalla kaikista erillisessä elämässä muodostuneista rajoituksistaan, ”maallisista ehdollistumistaan”. Tässä ei ole kyse mistään inhimilliseen tahtoon perustuvasta ”itsevanhurskautuksesta”, vaan ainoastaan siitä, että ihminen tavalla tai toisella luo itseensä tähän muutokseen tarvittavat perusedellytykset - itse muutoksen jäädessä ”Korkeimman käteen”.

Ehkä Kristus äärimmäisessä mielessä tarkoittaa sitä minuutta tai pikemminkin Itseä, jossa on tie, totuus ja elämä, ja jonka kautta yhdistyminen ”Isään” voi tapahtua.

Näin tulkiten Jeesus ei, puhuessaan itsestään ainoana tienä Isän luo, puhunutkaan persoonallisesta olemuksestaan, vaan siitä ikiaikaisesta henkisestä olemuksesta ja olotilasta, johon hänen tietoisuutensa ilmeisesti oli yhdistynyt - ja johon jokaisen ikuisuutta havittelevan olisi aikojen saatossa sisäisesti yhdistyttävä!

Tällainen Kristuksen tulkinta tuntuu tietenkin kristittyjen valtaosan mielestä loukkaavalta, koska se näyttäisi vievän pohjan pois ajassa tapahtuneen lunastuksen ja sijaissovituksen tarpeellisuudelta. Toisaalta hyvin monet ovat kautta kristinuskon historian pitäneet juuri konkreettista verisovitusoppia jopa henkisiä periaatteita loukkaavana ajatuksena, joka perustuu osaksi vanhaan juutalaiseen ”syntiuhriajatukseen”, ja siinä mielessä sellaisiin perinteisiin ajatusrakennelmiin, joita kohtaan Jeesus Kristus itse esitti voimakasta kritiikkiä Vuorisaarnassaan (te olette kuulleet sanottavan, mutta minä sanon…).

Evankeliumien tekstejä valikoiden ja korostaen voidaan perustella sekä sovitusoppia että selkeästi sen vastaisia ajatuksia, joista viimeksi mainitut näyttäisivät saavan yhä enemmän painoarvoa nykyisen raamatuntutkimuksen piirissä (ks. H. Räisänen, Mitä varhaiset kristityt uskoivat) – monien jyrkästi tunnustuksiin nojautuvien kauhuksi!

Itse evankeliumienkin kohdalla on vaikea erotella alkuperäiset sanonnat ja tapahtumat jälkipolvien tulkinnoista, lisäyksistä ja muutoksista, koska jokainen niistä on kirjoitettu muutama sukupolvi tapahtumien jälkeen, eivätkä ne siten ole välttyneet kirjoitusajankohtiensa ja kirjoittajiensa käsityskantojen aiheuttamista värityksistä.

Kirjoittajien osuus tulkinnoista jää kuitenkin vähäiseksi, kun aletaan tarkastella muodostuneen kirkon piirissä tapahtunutta käsityskantojen muotoutumista etenkin ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana. Jotkut ovat sanoneet, että vasta kirkko muovasi Jeesuksen opista opin Jeesuksesta. Ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina vakiintuneet ajatukset eivät ole periaatteellisimmissa asioissa kovinkaan paljon muuttuneet edes ns. uskonpuhdistuksen kautta.

Esimerkiksi evankeliumien esittämä kuva lähimmäisenrakkaudesta istuu varsin huonosti siihen tapaan, jolla niin katolinen kuin protestanttinen kirkko ovat 1800-luvulle saakka kohdelleet kaikkia, jotka ovat tavalla tai toisella olleet vaaraksi niiden hengelliselle tai maalliselle auktoriteetille.

Jälkipolvien aiheuttamista tulkinnoista yksi havainnollinen seikka on reformaation kohdalla esimerkiksi Lutherin käsitykset maallikoiden ehdottomasta oikeudesta raamatun omaehtoiseen tutkimiseen ja tulkitsemiseen, ja sen myöhempi ankara rajoittaminen 1700-luvulla ns. Konventikkeliplakaatin myötä. Luterilaisuus kulki maallikoiden ja papiston suhteissa täysin erilaisiin tulkintoihin, kuin mitä Luther itse oli esittänyt.

 

Toisaalta Vanhan Testamentin käsitys juutalaisista ”jumalan omaisuuskansana” asettuu huonosti Lutherin näkemyksiin heistä ”ilmielävinä perkeleinä”, jotka valehtelevat aina (M. Luther, Von den Jüden und Ihren Lügen v:lta 1543).