1. Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala.

 

IN PRINCIPIO ERAT VERBUM, kääntää latinankielinen Vulgata juhlallisen Johanneksen evankeliumin aloituslauseen.

 

2. Hän oli alussa Jumalan tykönä.

3. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on.

4. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus.

5. Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt.

 

Johanneksen evankeliumin alku poikkeaa selvästi muista kolmesta, varsinkin Matteuksesta ja Luukkaasta, jotka syventyvät aluissaan Jeesuksen maalliseen syntyhistoriaan.

Johannes sen sijaan lähtee Kristuksen ”taivaallisesta alkuperästä”, alkujen alusta.

Viidessä ensimmäisessä jakeessa Johanneksen evankeliumi esittää lyhyen symbolisesti koko luomiskertomuksen, ainakin peri-aatteessa, perimmäisessä olemuksessa, missä kaikki perustuu SANAN ilmentymiseen lihallisessa muodossa. Kertomus lienee tarkoitettu henkiseksi johdannoksi Jeesuksen Kristuksen merkitykselle.

Ensimmäiset kaksi jaetta kuvannevat jumalallisen ykseyden tilaa ennen ilmentymisen varsinaisten periaatteidenkaan syntymistä, tai heijastumista, saati erilaistumisprosessia ajan ja tilan puitteissa.

SANA on hieman harhaanjohtavasti käännetty latinan VERBUMIKSI kreikan LOGOKSESTA, jonka merkitys olisi huomattavasti laaja-alaisempi. Se voisi tarkoittaa puhetta, sanaa, merkitystä, ajattelua, järkeä, periaatetta, sääntöä, suhdetta tai oppia.

Herakleitos Efesolainen (535 – 475 eaa.) käytti logosta kuvaamaan kaikkeuden perimmäistä alkusyytä. Herakleitos siis tarkoitti sanalla todellisuuden järjestävää periaatetta, joka hallitsee kaikkea ja luo kaiken yhteyden, vuorovaikutuksen. Voitaneen päätellä, että Johanneksen evankeliumin ajatus liikkuu melko lähellä edellistä.

Jumala, jonka luona SANAN kuvataan alussa – tai periaatteessa, perimmäisessä olemuksessa - olleen, on luonteeltaan täydellinen ykseys. Jumalan luonto on siten muuttumaton, näkymätön ja ruumiiton, ajan ja tilan, sekä kaiken materiaalisen ylittävä, täydellinen OLEMINEN, tai OLEMASSAOLO.

Tämä jumala ei absoluuttisessa täydellisyydessään sinänsä voine edes ilmentyä, eli rajoittua minkäänlaisiin muutoksen alaisiin, erillisiin muotoihin, olivat ne sitten kuinka mahtavia tai mittavia tahansa.

Ilmentymisen periaatteiden kuvataan heijastuneen LOGOKSEEN, SANAAN, tai POIKAAN - siihenkin ensi vaiheessa lähinnä vain periaatteellisella, henkisellä tasolla.

Tämä alkuperäinen ”olemusten olemus” tai ”ideoiden idea”, kuten kirkkoisä Origenes sitä kuvaa, lienee se täydellisyys, josta kaikki ilmentyvä on alkunsa ja esikuvansa. Se ei kuitenkaan ilmenny suoraan konkreettisiin muotoihin, vaan erilaistuneena ja suodattuneena useiden ei-materiaalisten välivaiheiden kautta.

LOGOS voitaisiin käsittää kollektiiviseksi hierarkiaksi, joka ulottuu henkisistä aineellisiin muotoihin saakka. Sitä voisi kuvata suunnattomaksi järjestelmäksi, joka siirtää alkuperäisiä ideoita yhä enemmän erilaistuviin olotiloihin ja -muotoihin.

Voitaisiin puhua myös ”maailmansielusta”, näkymättömästä sillasta ilmenemättömän ja ilmenneen välillä.

 

”Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu.” Näin kuvaa asiaa ihmisen luomisen kannalta (ehkäpä symboloiden kaiken tietoisen alkuperää) 1. Mooseksenkirjan 2:7.

Johanneksen neljäs jae sanoo elämän olevan hänessä (LOGOKSESSA). Tällä ei varmaankaan tarkoiteta tavanomaista elollista, ruumista ylläpitävää psyykkis-vitaalista elämää, vaan sen pysyväisluonteista arkkityyppiä, elämää itsessään, joka tavallisessa ihmisessä lienee vielä pelkkä periaatteellinen, ihmisen henkisen lähtökohdan suoma mahdollisuus ”valkeuteen”.

Viides jae käyttääkin valkeuden yhteydessä preesensiä, mikä tarkoittanee, että se on aina olemassa, mutta ajassa ja tilassa oleva tietoisuus (pikemminkin tietämättömyys) ei kyennyt sitä kuvattuna ajankohtana (silloin kun LOGOS ilmentyi KRISTUKSENA), tai yleensäkään aikaan ja tilaan samastuvassa tilassaan tavoittamaan.

”Pimeydellä” tarkoitettaneen tässä yhteydessä samastumista, ja sen tuomaa sidostumista erillistyneeseen maailmaan, muotoihin ja ilmiöihin, sekä lähimmillään luonnollisesti siihen persoonalliseen minään, joka niitä kokee.

 

6. Oli mies, Jumalan lähettämä; hänen nimensä oli Johannes.

7. Hän tuli todistamaan, todistaaksensa valkeudesta, että kaikki uskoisivat hänen kauttansa.

8. Ei hän ollut se valkeus, mutta hän tuli valkeudesta todistamaan.

9. Totinen valkeus, joka valistaa jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan.

 

Edellisissä jakeissa 6 – 9 siirrytään suoraan ajallisen ilmennyksen piiriin, jossa kirjoittajan kanssa samanniminen, juutalais-kristilliseen perimätietoon liittyvä henkilö kuvataan saarnaamassa todistusta siitä, että jumalainen valo tulisi ilmentymään ja voisi ilmetä täydellisesti myös lihallisen ihmisen kautta.

Tämä evankeliumi ei kerro juuri mitään itse Johannes Kastajasta, vaan käyttää häntä ainoastaan esipuheena ja siltana todellisen SANAN ilmentymisessä.

Teksti antaa ymmärtää, että Johanneksen tieto valkeudesta ei ollut vielä todeksi elettyä (hän ei ollut sitä), vaikka hän toimikin sisäisen pakon ja palon voimasta (Jumalan lähettämänä).Todeksi (totinen) tullut valkeus, joka valaisee jokaisen ihmisen – tai hänen sielullisen ydinolemuksensa – olisi pian ilmentymässä ihmisten pariin.