Blogisti: Uskontunnustuksissa ilmaistu kristillinen pelastusnäkemys nojaa pääasiassa Jeesuksen suorittamaan kertakaikkiseen sovitustekoon - luterilaisuudessa nimenomaan sen totena uskomiseen (kasteen ohella).

Kirjassaan ”Mitä varhaiset kristityt uskoivat” Uuden Testamentin eksegetiikan professori Heikki Räisänen toteaa:

 

 Räisänen s. 146. Ne harvat synoptisten evankeliumien kohdat, jotka viittaavat Jeesuksen kuoleman pelastavaan vaikutukseen (ts. hengen antaminen lunnaiksi kaikkien puolesta, Mark. 10:45, kertomus ehtoollisen asettamisesta, Mark. 14:22–25), jäävät irrallisiksi. Lunnaista puhuva lauselma lienee seurakunnan teologiaa (seurakunnissa myöhemmin syntynyt tulkinta, blogistin huomio).

Q-evankeliumissa Jeesuksen kuolema nähdään tyypillisenä profeetan kohtalona, mikä olisi vaikeasti ymmärrettävissä, jos jo Jeesus olisi puhunut seuraajilleen kuolemansa pelastavasta vaikutuksesta.

s. 148. Matteus säilyttää Markuksen lauselman lunnaista ja ehtoollisliturgian sanat Jeesuksen verestä, joihin hän itse liittää maininnan syntien anteeksiantamisesta. Lisäksi hän sanoo evankeliumin alussa, että Jeesus ”pelastaa kansansa sen synneistä” (tosin kertomatta, miten tämä tapahtuu).

Ehtoollisliturgian ajatusta, että anteeksianto liittyy Jeesuksen kuolemaan, ei ole nivelletty evankeliumin kokonaisnäkemykseen, jossa painottuu tekojen merkitys (kuten Vuorisaarnassa, blogistin huomio).

 

Blogisti: Tekojen pelastuksellisesta merkityksestä on kiistelty kautta koko kristillisen ajan – ehkä turhaan! Olisi ollut hedelmällisempää ja verettömämpää tarkastella sitä, mitä teoilla eri kirjoituksissa varsinaisesti tarkoitettiin.

Vuorisaarna ja monet muut syvällisimmät henkisen elämän ilmaukset valottavat kuvaa, jossa ”pelastuksen kriteerit” löytyvät jokaisen yksilön sisäisestä olemuksesta, todellisesta mielenlaadusta, josta kaikki ajatukset, tunteet, sanat ja konkreettiset toimet luonnostaan kumpuavat. Hyvä puu tuottaa ”automaattisesti” hyviä hedelmiä, mutta teeskennellyt, pakonomaiset hedelmät eivät sellaisia todellisuuden edessä ole.

 

Räisänen s. 148: Matteus lainaa kärsivästä Herran palvelijasta puhuvasta Jesajan kirjan 53. luvusta sanat ”hän otti päälleen meidän sairautemme ja kantoi pois meidän tautimme”, mutta sanat eivät tekstiyhteydessä viittaa Jeesuksen kuolemaan, vaan hänen parannustoimintaansa.

Kun oppilaat evankeliumin lopussa lähetetään tekemään kaikki kansat Jeesuksen opetuslapsiksi, tehtävänä on opettaa näitä noudattamaan kaikkea, mitä Jeesus on käskenyt noudattaa. Lähettien sanoman ytimessä on Jeesuksen laintulkinta, hänen kuolemaansa ei tehtävänannossa mainita.

 

Blogisti: Evankeliumeita ja Paavalia lukiessa nousee lain suhteen mieleen ajatus, että laki ei aina tarkoita Tooran, Mooseksen viiden kirjan säädöksiä, vaan jotakin paljon universaalimpaa. Se voisi viitata elämän sisäiseen (täydelliseen) lakiin, joka ei lainkaan nojaa ilmoituksiin tai kulttuurien synnyttämiin ehdollistumiin, vaan avautuu suoraan ”ylhäältä”, kunhan tajunta siihen yltää ja yhdistyy.

Jaakob kirjoittaa: ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa.” Saattaa hyvin olla, että Jaakob hyökkäsi tässä nimenomaan Paavalin näkemyksiä kohtaan, joissa ainakin sananmukaisesti tarkastellen korotetaan usko kaikkien toimien yläpuolelle.

Todellisuudessa nämä näkemykset voivat olla merkitykseltään lähes identtisiä, koska Paavalikin sisällyttää uskonelämään useimmiten myös kuuliaisuuden laille, mutta Jeesuksen tapaan karsastaa ulkonaisia määräyksiä (kuten ympärileikkaus, uhrit, ruokatavat, sapatin vietto), joiden noudattamista monet juutalaisperäiset kristityt ehdottomasti vaativat.

”Paavalin” osalla uhrisanastoa esiintyy eniten Hebrealaiskirjeessä (ks. Räisänen s. 155), mutta tätä kirjettä ei yleisesti katsota Paavalin itsensä kirjoittamaksi.

Kirjaimellisessa mielessä Jeesuksen kuoleman tulkinta juutalaisen uhritradition pohjalta ajautuu helposti ristiriitaan ylösnousemusajatuksen kanssa: mikä uhri se on, joka herääkin takaisin henkiin (ks. Räisänen s.156)?

 

Räisänen s. 161. Paavali yhdistelee vapaasti traditiosta saamiaan kielikuvia puhuessaan Jeesuksen kuoleman merkityksestä. Kuvien ja tulkintamallien moneus niin Paavalilla kuin Jeesus-liikkeessä yleensä viittaa siihen, että teoriat sovituksesta ovat toissijaisia. Olennaisinta on uuden elämän kokemusperäinen todellisuus.

Paavali puhuu innostuneesti uudesta elämästä Kristuksessa. Anteeksiantamisesta hän puhuu harvoin, ja myös lunastuksen ja sovituksen teemat näyttävät ennen kaikkea palvelevan pelastusopin keskeisintä painotusta: elämää Kristuksen yhteydessä. ”Jokainen, joka on Kristuksessa, on uusi luomus, joka on pukenut Kristuksen ylleen.”

 

Blogisti: Paavali kirjoittaa usein monitulkintaisesti ja näkökulmia vaihdellen, mikä on antanut sijaa myöhempien kristillisten aikojen moninaisille tulkinnoille. Epämääräisyys ei alun perin liene ollut haitaksi, mikäli kirjoittajalla ja lukijoilla oli käsiteltävistä teemoista jo ennalta riittävän yhtenevä näkemys.

Olennainen kysymys kuuluu: mitä Paavali tarkoitti Kristuksessa olemisella tai Kristuksen päälle pukemisella? Onko jokainen, joka muodollisesti uskoo Jeesukseen ja hänen sovitustekoonsa, todella uusi luomus, vai ainoastaan jokin sen esiasteista? Vai tarkoittaako Kristuksessa oleminen ja siihen pukeutuminen täydellistä muutosta koko tiedostamistavassa: sisäistä, välitöntä ja välityksetöntä samuutta ”yhden ja ainosyntyisen Jumalan Pojan kanssa”?