Henkisen parantamisen lahjoista (1800-luvun lopulta) löytyy kaunis, esimerkiksikin soveltuva kuvaus Toivo Rautavaaran kirjassa ”Miten luonto parantaa” (s. 243).

***

Kuvauksen antajan äiti (s.1872 k.1948) oli kertonut, että hänellä oli nuorena ollut kasvoissaan pahalta näyttävä ihotauti, ns. savipuoli, pityriasis versicolor. Se ei hoidoista huolimatta parantunut, päinvastoin.

Äiti oli ennen taudin alkamista juuri kihlautunut, ja anoppi oli vaatinut kihlauksen purkamista, koska morsiamen kasvot näyttivät olevan mätänemässä.

Äidille tuli asiaa Nylundin Villen taloon. Siellä isäntä Ville pyysi saada nähdä, kuinka paha äidin poskesta oli tullut. Hän pyysi äitiä ottamaan liinan pois kasvoiltaan, että voisi  vähän katsoa.

Sitten isäntä oli sormin sivellyt ihottumaa. Samalla Villen ohimoilta oli vierinyt hikikarpaloita kuin raskasta työtä tehdessä.

Isäntä oli sanonut, että kasvot kyllä näyttivät pahalta, mutta kyllä ne paranevat. Hän oli kieltänyt äitiä panemasta enää liinaa peitoksi, että ”Jumalan puhdas aurinko saisi parantaa vauriota.”

Muutaman viikon kuluttua äidin kasvot olivat terveet. Hän kutoi kehräämistään langoista sukat Villelle, ja lähti sitten kiittämään hyväntekijäänsä.

Isäntä kuitenkin torjui kiitokset sanoen: ”Älä sinä tyttö hyvä pilkkaa Jumalaa kiittämällä ihmistä siitä, mitä Hän on tehnyt. Jos minä pyysinkin Korkeimmalta apua sinulle, ei sellaista tehdä kiitoksen eikä palkkion toivossa.

Mutta jos sinä kumminkin niitä tahdot antaa, niin voit senkin tehdä: kiitos menee suoraan Jumalalle, kuiskaat vain! Sukat voit antaa yhdelle niistä pienimmistä, ja nekin menevät Herralle itselleen. Sinun naapurissasi asyy vanha Riimanni, jolla on melkein sokea vaimo. Ei hän näe kehrätä tai kutoa. Anna nuo sukat Riimannille – hänellä ei varmaan koskaan näin hyvin tehtyjä sukkia ole ollutkaan!

Ville oli auttanut myös monia muita, mutta ei silloin, mikäli apua oli muualta saatavissa.