***

Kuvauksen antajan äiti (s.1872 k.1948) oli kertonut, että hänellä oli nuorena ollut kasvoissaan pahalta näyttävä ihotauti, ns. savipuoli, pityriasis versicolor. Se ei hoidoista huolimatta parantunut, päinvastoin.

Äiti oli ennen taudin alkamista juuri kihlautunut, ja anoppi oli vaatinut kihlauksen purkamista, koska morsiamen kasvot näyttivät olevan mätänemässä.

Äidille tuli asiaa Nylundin Villen taloon. Siellä isäntä Ville pyysi saada nähdä, kuinka paha äidin poskesta oli tullut. Hän pyysi äitiä ottamaan liinan pois kasvoiltaan, että voisi  vähän katsoa.

Sitten isäntä oli sormin sivellyt ihottumaa. Samalla Villen ohimoilta oli vierinyt hikikarpaloita kuin raskasta työtä tehdessä.

Isäntä oli sanonut, että kasvot kyllä näyttivät pahalta, mutta kyllä ne paranevat. Hän oli kieltänyt äitiä panemasta enää liinaa peitoksi, että ”Jumalan puhdas aurinko saisi parantaa vauriota.”

Muutaman viikon kuluttua äidin kasvot olivat terveet. Hän kutoi kehräämistään langoista sukat Villelle, ja lähti sitten kiittämään hyväntekijäänsä.

Isäntä kuitenkin torjui kiitokset sanoen: ”Älä sinä tyttö hyvä pilkkaa Jumalaa kiittämällä ihmistä siitä, mitä Hän on tehnyt. Jos minä pyysinkin Korkeimmalta apua sinulle, ei sellaista tehdä kiitoksen eikä palkkion toivossa.

Mutta jos sinä kumminkin niitä tahdot antaa, niin voit senkin tehdä: kiitos menee suoraan Jumalalle, kuiskaat vain! Sukat voit antaa yhdelle niistä pienimmistä, ja nekin menevät Herralle itselleen. Sinun naapurissasi asyy vanha Riimanni, jolla on melkein sokea vaimo. Ei hän näe kehrätä tai kutoa. Anna nuo sukat Riimannille – hänellä ei varmaan koskaan näin hyvin tehtyjä sukkia ole ollutkaan!

Ville oli auttanut myös monia muita, mutta ei silloin, mikäli apua oli muualta saatavissa.

21. Niin Jeesus sanoi heille jälleen: “Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät.”

Jae sisältää niin sanotun lähetyskäskyn, jonka autenttisuuden suhteen on esitetty hyvin suuria varauksia. Lienee ilmeistä, että käsky on lisätty evankeliumeihin myöhemmin oikeuttamaan ja motivoimaan seurakuntien laajennustoimia.

22. Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: “Ottakaa Pyhä Henki.

Pyhän Hengen vuodattaminen tapahtuu tässä täysin yllättäen, valmistelematta ja varsin konkreettisesti. Ehkäpä liiankin helpolla tavalla, että se voitaisiin hyväksyä varauksetta henkiseksi tapahtumaksi ja alkuperäiseen tekstiin kuuluvaksi. Henkiset muutokset eivät liene koskaan eikä missään olleet tämänkaltaisia massatapahtumia.

Johanneksen rakentama teologia on luonteeltaan yleensä hyvin periaatteellista ja sisäistä, eikä siihen tämänkaltainen, lähes magiaa muistuttava kuvaus kovin hyvin istu.

Pyhän Hengen vuodatusta, inhimillisen ja jumalallisen yhdistävää tapahtumaa, ei missään perinteessä kuvata suoritettavan näin aistillisin toimin. Haavoja ja pieniä kolhuja on kyllä aina ja kaikkialla parannettu puhaltamalla (siirtämällä vitaalienergiaa), mutta koko inhimillisen olemuksen lopullinen parantaminen ja muuntaminen vaativat kyllä hyvin paljon enemmän.

23. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt.”

Edellinen jae on tehnyt mahdolliseksi sen, että kirkolliset toimijat ovat apostolisen seuraannon verukkeella anastaneet raamatulliset perusteet käyttää valtaa toisten ihmisten elämän ja kuoleman suhteen. Teksti toimii perustana ns. synninpäästöoikeudelle, missä joku inhimillinen auktoriteetti, alun perin piispa, saa oikeuden vapauttaa toisia ihmisiä heidän suorittamiensa syntien seurauksista.

On hyvin epäiltävää, että teksti on kirjoitettu ja lisätty kokoelmaan vasta seurakuntien vakiintumisen yhteydessä, korostamaan niiden jäsenyyden välttämättömyyttä ja johtajien auktoriteettia.

Kirjassaan ”Mitä varhaiset kristityt uskoivat” Uuden Testamentin eksegetiikan professori Heikki Räisänen toteaa:

 Räisänen s. 146. Ne harvat synoptisten evankeliumien kohdat, jotka viittaavat Jeesuksen kuoleman pelastavaan vaikutukseen (ts. hengen antaminen lunnaiksi kaikkien puolesta, Mark. 10:45, kertomus ehtoollisen asettamisesta, Mark. 14:22–25), jäävät irrallisiksi. Lunnaista puhuva lauselma lienee seurakunnan teologiaa (seurakunnissa myöhemmin syntynyt tulkinta, blogistin huomio).

Q-evankeliumissa Jeesuksen kuolema nähdään tyypillisenä profeetan kohtalona, mikä olisi vaikeasti ymmärrettävissä, jos jo Jeesus olisi puhunut seuraajilleen kuolemansa pelastavasta vaikutuksesta.

s. 148. Matteus säilyttää Markuksen lauselman lunnaista ja ehtoollisliturgian sanat Jeesuksen verestä, joihin hän itse liittää maininnan syntien anteeksiantamisesta. Lisäksi hän sanoo evankeliumin alussa, että Jeesus ”pelastaa kansansa sen synneistä” (tosin kertomatta, miten tämä tapahtuu).

Ehtoollisliturgian ajatusta, että anteeksianto liittyy Jeesuksen kuolemaan, ei ole nivelletty evankeliumin kokonaisnäkemykseen, jossa painottuu tekojen merkitys (kuten Vuorisaarnassa, blogistin huomio).

Blogisti: Tekojen pelastuksellisesta merkityksestä on kiistelty kautta koko kristillisen ajan – ehkä turhaan! Olisi ollut hedelmällisempää ja verettömämpää tarkastella sitä, mitä teoilla eri kirjoituksissa varsinaisesti tarkoitettiin.

Vuorisaarna ja monet muut syvällisimmät henkisen elämän ilmaukset valottavat kuvaa, jossa ”pelastuksen kriteerit” löytyvät jokaisen yksilön sisäisestä olemuksesta, todellisesta mielenlaadusta, josta kaikki ajatukset, tunteet, sanat ja konkreettiset toimet luonnostaan kumpuavat. Hyvä puu tuottaa ”automaattisesti” hyviä hedelmiä, mutta teeskennellyt, pakonomaiset hedelmät eivät sellaisia todellisuuden edessä ole.

Räisänen s. 148: Matteus lainaa kärsivästä Herran palvelijasta puhuvasta Jesajan kirjan 53. luvusta sanat ”hän otti päälleen meidän sairautemme ja kantoi pois meidän tautimme”, mutta sanat eivät tekstiyhteydessä viittaa Jeesuksen kuolemaan, vaan hänen parannustoimintaansa.

Kun oppilaat evankeliumin lopussa lähetetään tekemään kaikki kansat Jeesuksen opetuslapsiksi, tehtävänä on opettaa näitä noudattamaan kaikkea, mitä Jeesus on käskenyt noudattaa. Lähettien sanoman ytimessä on Jeesuksen laintulkinta, hänen kuolemaansa ei tehtävänannossa mainita.

Blogisti: Evankeliumeita ja Paavalia lukiessa nousee lain suhteen mieleen ajatus, että laki ei aina tarkoita Tooran, Mooseksen viiden kirjan säädöksiä, vaan jotakin paljon universaalimpaa. Se voisi viitata elämän sisäiseen (täydelliseen) lakiin, joka ei lainkaan nojaa ilmoituksiin tai kulttuurien synnyttämiin ehdollistumiin, vaan avautuu suoraan ”ylhäältä”, kunhan tajunta siihen yltää ja yhdistyy.

Jaakob kirjoittaa: ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa.” Saattaa hyvin olla, että Jaakob hyökkäsi tässä nimenomaan Paavalin näkemyksiä kohtaan, joissa ainakin sananmukaisesti tarkastellen korotetaan usko kaikkien toimien yläpuolelle.

Todellisuudessa nämä näkemykset voivat olla merkitykseltään lähes identtisiä, koska Paavalikin sisällyttää uskonelämään useimmiten myös kuuliaisuuden laille, mutta Jeesuksen tapaan karsastaa ulkonaisia määräyksiä (kuten ympärileikkaus, uhrit, ruokatavat, sapatin vietto), joiden noudattamista monet juutalaisperäiset kristityt ehdottomasti vaativat.

”Paavalin” osalla uhrisanastoa esiintyy eniten Hebrealaiskirjeessä (ks. Räisänen s. 155), mutta tätä kirjettä ei yleisesti katsota Paavalin itsensä kirjoittamaksi.

Kirjaimellisessa mielessä Jeesuksen kuoleman tulkinta juutalaisen uhritradition pohjalta ajautuu helposti ristiriitaan ylösnousemusajatuksen kanssa: mikä uhri se on, joka herääkin takaisin henkiin (ks. Räisänen s.156)?

Räisänen s. 161. Paavali yhdistelee vapaasti traditiosta saamiaan kielikuvia puhuessaan Jeesuksen kuoleman merkityksestä. Kuvien ja tulkintamallien moneus niin Paavalilla kuin Jeesus-liikkeessä yleensä viittaa siihen, että teoriat sovituksesta ovat toissijaisia. Olennaisinta on uuden elämän kokemusperäinen todellisuus.

Paavali puhuu innostuneesti uudesta elämästä Kristuksessa. Anteeksiantamisesta hän puhuu harvoin, ja myös lunastuksen ja sovituksen teemat näyttävät ennen kaikkea palvelevan pelastusopin keskeisintä painotusta: elämää Kristuksen yhteydessä. ”Jokainen, joka on Kristuksessa, on uusi luomus, joka on pukenut Kristuksen ylleen.”

Blogisti: Paavali kirjoittaa usein monitulkintaisesti ja näkökulmia vaihdellen, mikä on antanut sijaa myöhempien kristillisten aikojen moninaisille tulkinnoille. Epämääräisyys ei alun perin liene ollut haitaksi, mikäli kirjoittajalla ja lukijoilla oli käsiteltävistä teemoista jo ennalta riittävän yhtenevä näkemys.

Olennainen kysymys kuuluu: mitä Paavali tarkoitti Kristuksessa olemisella tai Kristuksen päälle pukemisella? Onko jokainen, joka muodollisesti uskoo Jeesukseen ja hänen sovitustekoonsa, todella uusi luomus, vai ainoastaan jokin sen esiasteista? Vai tarkoittaako Kristuksessa oleminen ja siihen pukeutuminen täydellistä muutosta koko tiedostamistavassa: sisäistä, välitöntä ja välityksetöntä samuutta ”yhden ja ainosyntyisen Jumalan Pojan kanssa”?

Samaa taivaallisen isän kaltaisen täydellisyyden tavoittelua edellytti myös Jeesus omilta opetuslapsiltaan Vuorisaarnassaan (olkaa täydelliset…).

Uskonnollisuuden tarkoitus ei ainakaan näiden lausumien perusteella täyty pelkästään vankan uskomisen kautta, vaan jokaisen pitänee tyhjentää itsestään kaikki sellainen, joka epäpuhtaudessaan estää täydellisyyden ilmentymisen.

Kristuksen ilmentyminen persoonallisen ihmisen kautta voi käsitteenä saattaa meidät ymmälle, mikäli yleisen kristillisen ajattelutavan mukaan rajoitamme nimityksen ainoastaan yhteen täällä eläneeseen persoonalliseen ihmiseen, Nazarean Jeesukseen. Juutalaiset ymmärsivät Kristuksen Jumalan Pojaksi, puhtaasti henkiseksi ja ajattomaksi olemukseksi jo paljon ennen Jeesusta.

Paavali kutsui Jeesusta usein Kristus Jeesukseksi – viitaten mahdollisesti siihen, että Jeesus oli jossakin elämänsä vaiheessa tullut jumalaisen täydellisyyden, eli Kristuksen ilmentäjäksi yhdistymällä ja samastumalla siihen sisäisesti.

Samaa tietoisuuden tai pikemminkin olemisen yhdistymistä ja sitä edeltävää sisäistä syntymistä ”ylhäältä” odotti Jeesus ainakin Johanneksen evankeliumin mukaan myös kaikilta todellisilta seuraajiltaan.

Kristus-nimityksellä tarkoitettiin alun perin ilmeisesti jotakin ikuista, aina ollutta ja olevaa täydellisyyden perikuvaa tai olemusta, Johanneksen evankeliumin alun ”Sanaa”, jumalallista, henkistä arkkityyppiä, johon inhimillinen tietoisuus voi äärimmillään tulla sulautetuksi. Mutta sen pitää ensin kyetä ”kulkemaan neulansilmän läpi” irrottautumalla kaikista erillisessä elämässä muodostuneista rajoituksistaan, ”maallisista ehdollistumistaan”. Tässä ei ole kyse mistään inhimilliseen tahtoon perustuvasta ”itsevanhurskautuksesta”, vaan ainoastaan siitä, että ihminen tavalla tai toisella luo itseensä tähän muutokseen tarvittavat perusedellytykset - itse muutoksen jäädessä ”Korkeimman käteen”.

Ehkä Kristus äärimmäisessä mielessä tarkoittaa sitä minuutta tai pikemminkin Itseä, jossa on tie, totuus ja elämä, ja jonka kautta yhdistyminen ”Isään” voi tapahtua.

Näin tulkiten Jeesus ei, puhuessaan itsestään ainoana tienä Isän luo, puhunutkaan persoonallisesta olemuksestaan, vaan siitä ikiaikaisesta henkisestä olemuksesta ja olotilasta, johon hänen tietoisuutensa ilmeisesti oli yhdistynyt - ja johon jokaisen ikuisuutta havittelevan olisi aikojen saatossa sisäisesti yhdistyttävä!

Tällainen Kristuksen tulkinta tuntuu tietenkin kristittyjen valtaosan mielestä loukkaavalta, koska se näyttäisi vievän pohjan pois ajassa tapahtuneen lunastuksen ja sijaissovituksen tarpeellisuudelta. Toisaalta hyvin monet ovat kautta kristinuskon historian pitäneet juuri konkreettista verisovitusoppia jopa henkisiä periaatteita loukkaavana ajatuksena, joka perustuu osaksi vanhaan juutalaiseen ”syntiuhriajatukseen”, ja siinä mielessä sellaisiin perinteisiin ajatusrakennelmiin, joita kohtaan Jeesus Kristus itse esitti voimakasta kritiikkiä Vuorisaarnassaan (te olette kuulleet sanottavan, mutta minä sanon…).

Evankeliumien tekstejä valikoiden ja korostaen voidaan perustella sekä sovitusoppia että selkeästi sen vastaisia ajatuksia, joista viimeksi mainitut näyttäisivät saavan yhä enemmän painoarvoa nykyisen raamatuntutkimuksen piirissä (ks. H. Räisänen, Mitä varhaiset kristityt uskoivat) – monien jyrkästi tunnustuksiin nojautuvien kauhuksi!

Itse evankeliumienkin kohdalla on vaikea erotella alkuperäiset sanonnat ja tapahtumat jälkipolvien tulkinnoista, lisäyksistä ja muutoksista, koska jokainen niistä on kirjoitettu muutama sukupolvi tapahtumien jälkeen, eivätkä ne siten ole välttyneet kirjoitusajankohtiensa ja kirjoittajiensa käsityskantojen aiheuttamista värityksistä.

Kirjoittajien osuus tulkinnoista jää kuitenkin vähäiseksi, kun aletaan tarkastella muodostuneen kirkon piirissä tapahtunutta käsityskantojen muotoutumista etenkin ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana. Jotkut ovat sanoneet, että vasta kirkko muovasi Jeesuksen opista opin Jeesuksesta. Ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina vakiintuneet ajatukset eivät ole periaatteellisimmissa asioissa kovinkaan paljon muuttuneet edes ns. uskonpuhdistuksen kautta.

Esimerkiksi evankeliumien esittämä kuva lähimmäisenrakkaudesta istuu varsin huonosti siihen tapaan, jolla niin katolinen kuin protestanttinen kirkko ovat 1800-luvulle saakka kohdelleet kaikkia, jotka ovat tavalla tai toisella olleet vaaraksi niiden hengelliselle tai maalliselle auktoriteetille.

Jälkipolvien aiheuttamista tulkinnoista yksi havainnollinen seikka on reformaation kohdalla esimerkiksi Lutherin käsitykset maallikoiden ehdottomasta oikeudesta raamatun omaehtoiseen tutkimiseen ja tulkitsemiseen, ja sen myöhempi ankara rajoittaminen 1700-luvulla ns. Konventikkeliplakaatin myötä. Luterilaisuus kulki maallikoiden ja papiston suhteissa täysin erilaisiin tulkintoihin, kuin mitä Luther itse oli esittänyt.

Toisaalta Vanhan Testamentin käsitys juutalaisista ”jumalan omaisuuskansana” asettuu huonosti Lutherin näkemyksiin heistä ”ilmielävinä perkeleinä”, jotka valehtelevat aina (M. Luther, Von den Jüden und Ihren Lügen v:lta 1543).

Tämä Luukkaan esittämä vaatimus vaikuttaa hyvin erikoiselta jos sitä verrataan esim. Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Paavalin kirjaamaan ”kuninkaalliseen lakiin - rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

Kaikki evankelistat kyllä kirjoittavat yksituumaisesti elämänsä kadottamisesta todellisemman ja ikuisen elämän löytämisen edellytyksenä, mutta läheistensä vihaamista ei Luukkaan tapaisesti sentään suositella.

Matteus ja Markus ilmentävät melkein yhtä jyrkkää ”poissulkevuutta” tilanteessa, missä Jeesus kutsui veljikseen, sisarikseen ja äidikseen ainoastaan niitä, jotka tekivät hänen taivaallisen Isänsä tahdon.

Mutta tämä antaa sentään jonkinlaisen viitteen siitä, mitä Luukkaan karkealta ja ankaralta vaikuttava vaatimus voisi tarkoittaa:

Lienee ymmärrettävää, että mikäli joku voisi täyttää taivaallisen Isän tahdon, pitää hänellä luonnollisesti olla täysin yksiselitteinen tietoisuus siitä, mikä Isän tahto kullakin hetkellä on.

Se ei tarkoita mitään epämääräistä ja tulkinnallista ”sisäistä kuiskausta”, jollainen lienee yleensä yhä rajallinen ilmaus ihmisen sisäisen olemuksen alitajuisesta puolesta, vaan selkeää, välitöntä ja välityksetöntä tietoisuutta esillä olevan asian todellisesta luonteesta.

Kyse ei siten ole ajatusprosessin tuloksista, saati tunnereaktiosta, vaan jostakin aivan toisenlaatuisesta asioiden hahmotuksesta niiden todellisen ja syvimmän olemuksen pohjalta ja pohjalla.

Matteus, Markus ja Luukas esittävät oman ristinsä kantamisen yhteisenä vaatimuksena jokaiselle Jeesuksen seuraajalle. Tämä tulkittiin alkuvuosisatoina niin suoraviivaisesti, että ihmisen tuli pelastuakseen konkreettisesti hankkiutua marttyyrikuolemaan, koska vain ”oman ruumiin veri” toimi lunastuksena.

Jeesuksen seuraamista voidaan suorittaa esim. pyrkimällä omalla kohdallaan ymmärtämään ja sisäistämään hänen antamiaan viitteitä oikeasta elämäntavasta, asennoitumisesta ja äärimäisistä hengellisistä tavoitteista.

Ristin kantaminen lienee kuitenkin tarkoitettu otettavaksi symbolisesti niin, että jokaisen tulisi kantaa kaikki omalle kohdalleen tulevat elämänkokemukset elämän sisäisen viisauden valmistamina oppitunteina, joista selviytyminen voi Jumalan armosta kohottaa yksilön sisäisen sietokyvyn ja koko tiedostamistavan ulkonaisista ilmiöistä riippumattomaan tilaan.

Filosofi Nietzsche kuvasi ihmisyyden sisäistä kasvua kolmen asteen kautta: ensin piti tulla kameliksi, oppia kantamaan ristinsä, sitten leijonaksi, uskaltaa purkaa ehdollistumansa, ja lopulta lapseksi, ylhäältä uudelleen syntyneeksi, luovaksi hengeksi.

Luukas käyttää tässä hyvin voimakasta kieltä puhuessaan vihaamisesta. Mutta hän ei varmaan tarkoita mitään tunneperäistä vihaa, koska sellainen ei mitenkään soveltuisi henkisen opetuslapseuden kuvaan.

Opetuslapseuden kriteerit nostetaan tässä esityksessä hyvin korkealle. Vaaditaan kaikkein luonnollisimmistakin ”maallisista ehdollistumista” vapaata mieltä. Samalla nousee myös rakkaudelle asetettavat vaatimukset jopa niin korkealle, että lähimmäisen rakkaus pitää muuttua ”Kauimmaisen rakkaudeksi”, joka ei enää tee eroa sukulaisten ja vieraiden kesken, vaan tarkastelee kaikkea elämää yhtäläisesti.

Matteuksen evankeliumissa (5:47) annetaan ymmärtää, että ”luonnollinen lähimmäisenrakkaus” ei vielä ole henkistä, vaan se kuuluu uskonnosta riippumatta vielä puhtaasti yleisinhimillisyyden piiriin (pakanoillekin).

”Kauimmaisen rakkauden” tavoittaminen tarkoittaa tietenkin sitä, että ihminen kykenee toteuttamaan ”ensimmäistä kaikista käskyistä”, Jumalan rakastamista yli kaiken ilmenneen – itsensä mukaan lukien.

Mestari Eckhart totesi, että tavallisimmin ihmiset rakastavat Jumalaansa kuin lehmää – siltä odottamansa maidon vuoksi - koska inhimillinen tahto sisältää lähes aina jonkinasteisia pyyteitä.

 Jeesuksen kaltainen henkilö tiedostaa kirkkaasti kaiken elämän yhteisen sisäisen perustan, mutta todella kaltaisikseen hän voi kutsua vain sellaisia, joiden toiminta kumpuaa heille yhteisestä, erehtymättömästä tietoisuuden tasosta.

31. Älkää siis murehtiko: 'Mitä me nyt syömme?' tai 'Mitä me juomme?' tai 'Mistä me saamme vaatteet?' 32. Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä.

Teksti kertaa vielä sen, että ihmisen kaikki luonnolliset tarpeet ovat joka hetki taivaallisen isän tiedossa, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että voisimme vain jättäytyä toimettomina odottelemaan tarpeidemme automaattista tyydyttämistä jo ennen kuin olemme löytäneet sen, jossa kaikki tarpeet tulevat lopullisesti tyydytetyiksi. Tähän antaa suoran kehotuksen saarnan seuraava jae:

33. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. 34. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.

Uusin käännös korostaa vain lievästi etsimisen tärkeyttä (luterilaistaa) sanomalla, "etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan," vanhemmat käännökset tulkitsevat ehdottomammin, "etsikää ensin...", englantilaisen sanoessa, "etsikää ensin Jumalan valtakunta ja hänen vanhurskautensa" - mikä lienee sanoman todellinen merkitys.

Vasta tuon äärimmäisen tavoitteen löytämisen jälkeen sanotaan kaiken muun asettuvan kohdalleen ja tulevan ehdottomasti huolehdituksi - ei sitä ennen! Miksi muutoin olisi tarpeen korostaa etsimisen tärkeyttä? Tämä on meille luterilaisille ehkä vaikeasti sisäistettävä kohta, koska olemme tottuneet korostamaan uskomisen ratkaisevaa merkitystä ja vähätelleet todellisen omakohtaisen etsimisen tärkeyttä.

 Tällainen etsimisen vähättely voidaan palauttaa jopa Tertullianukseen saakka, joka julisti, ettei etsijälle ollut enää mitään löydettävissäkään, eikä kolkuttajalle ollut ketään avaamassa (koska kaikki oli jo löydetty ja saatavissa Tertullianuksen edustaman ainoan oikean kirkon piiristä).

Vuorisaarna ei millään tavoin lupaa kaiken automaattista saavuttamista niille, jotka samaistuvat tähän tuntemaamme elämään, vaan ainoastaan sellaisille, jotka ovat täydellisesti kääntyneet elämän äärimmäisen lähteen suuntaan - ja vain siihen.

http://www.evl.fi/katekismus/uskontunnustus/uskontunnustus.html

täytyy minun surukseni todeta, että ne vaikuttivat monilta kohdin pikemminkin pyhäin häväistykseltä kuin syvien henkisten perusasioiden esiintuomiselta, selvittämiseltä ja selkiyttämiseltä.

Heti selitysten alussa todetaan, että ihminen on täysin kykenemätön täyttämään käskyihin sisältyvää uskon ja ehdottoman rakkauden vaatimusta, ja että Jumala lahjoittaa meille pelkän uskon.

Vuorisaarnan vaatimukset on näin katsoen kirkollisessa ajattelussa tulkittu jossakin vaiheessa pätemättömiksi siitä inhimillisestä syystä, etteivät suuret massat voineet niitä itseensä kohdistettuina hyväksyä.

Jumalan sanotaan myös jo ilmoittaneen itsestään kaiken, mikä on tarpeen, että voimme elää uskossa häneen. Miksi sitten Paavali kirjoitti, että kaikki todella henkiset asiat ilmoitetaan henkilökohtaisesti ”Jumalan salattuna viisautena, sanomattomina sanoina, joita ihmisen ei ole lupa puhua.”

Selitykset väittävät, että me otamme uskossa vastaan (mitä sekin tarkoittanee?) Jumalan lahjat ja turvaamme häneen, pidämme Hänen lupauksiaan tosina ja uskallamme heittäytyä niiden varaan. Kirkon yhteinen usko tulee tueksemme, jos oma uskomme alkaa horjua. 

Niin – kovin kirkollisilta nuo käsitykset vaikuttavat – pelkkää uskon ja uskottelun korostamista, joka nostaa kirkon valikoimat sanalliset julistukset autuuttaviksi.

Ne eivät kovin paljon kannusta ihmisiä pyrkimään omakohtaiseen Jumalan tuntemiseen, joka vasta voisi vapauttaa heidän tietoisuutensa maallisten ehdollistumien rajoitteista ilman keinotekoisia ja kuviteltuja välittäviä tekijöitä (sovitusoppia).

Raamatusta löytyvät Jumalan sanalliset lupaukset otetaan sellaisinaan totuuksina. Oman horjuvan uskon tueksi ehdotetaan ja kelpuutetaan jopa kirkon yhteistä uskoa, mikäli sellaista olisi todellisuudessa edes olemassa, jokainen kun kuitenkin käsittää asiat omien ehdollistumiensa värittämissä muodoissa.

Katekismuksen selityksissä uskontunnustukseen kerrotaan Jumalan itsensä asettuneen ihmisen osaan lähettämällä ainoan Poikansa meidän luoksemme. Tavallaan tässä samastetaan ja kutistetaan koko absoluuttinen jumaluus yhteen ainoaan inhimillis-henkiseen olemukseen ja olentoon.

Yksi kristillisen kirkon suurimmista ”rikoksista” lienee Jumalan poikuuden rajoittaminen yhteen ainoaan ajalliseen ja persoonalliseen ihmiseen.

Miksi sitten tämä yksi ja ainoa, Jeesus Kristus itse, vaati muita ihmisiä seuraamaan aivan samaan henkiseen tilaan – yhteyteen ja ykseyteen Isän, Hengen, Jumalan kanssa?

Miksi kirkko, vuosisatoja myöhemmin, vesittää ja alentaa lauseen niin, että se tarkoittaa ainoastaan ihmisten muodollista ja ulkonaista yhteyttä, parhaimmillaan jonkinasteista yhteenkuuluvuuden tunnetta?

Miten on mahdollista, että kirkko tulkitsee surmatuksi tulemisen kaikkein tärkeimmäksi asiaksi Jeesuksen elämässä: niin että sen jälkeen suurin osa hänen varsinaisista opetuksistaan voitiin käytännössä jättää täysin huomiotta, tai tulkita aivan toisella tavalla?

Katekismuksen selitykset jatkavat, että Jeesus elämällään osoitti, mitä kuuliaisuus Isän tahdolle merkitsee. Siinäkin saatetaan viitata suoraan vapaaehtoisiin kärsimyksiin alistumiseen. Mutta selityksettä jää se, että Korkeimman tahtoon yhtyminen edellyttää tietenkin välitöntä Isän tahdon tunnistamista itsessään – Isän ja oman tahdon samaisuutta.

Monet muut ennen ja jälkeen Jeesuksen ovat osoittaneet aivan samanasteista uskollisuutta henkisille periaatteilleen. Jeesus toimi ainoastaan noin kolme vuotta julkisuudessa, joten hänen elämästään kokonaisuutena ei kovin paljon tietoa ole ollut.

Selitys jatkaa, että Jumalan Poika syntyi meidän kaltaiseksemme vapauttaakseen meidät ja kantaakseen tuomion, jonka olemme ansainneet. Se toteaa yksikantaisesti, että Jeesus oli Vanhan testamentin odottama, kärsivä Messias eli Kristus. Juutalaisten valtaenemmistö ei kuitenkaan voinut sovittaa odottamansa messiaskuninkaan kuvaa tähän hengelliseen opettajaan, jonka tarkoituksena ei ollut vapauttaa heitä vieraan maallisen vallan alaisuudesta. Erään näkemyksen mukaan jopa Juudaan kavallus johtui siitä, että hän halusi teollaan pakottaa Jeesuksen johtamaan konkreettista vapausliikettä.

Kristityt evankelistat ja jälkipolvet ovat täysin holtittomasti paisutelleet Jeesus-kuvaa irrottamalla Vanhan testamentin kertomuksista otteita taustoiksi ja ennustuksiksi, sekä lainailleet sekaan myös toisten kansojen ikivanhoja myyttejä (esim. joulukertomuksessa lasten joukkosurma).

Esitetään, että Jeesus Kristus on todellinen Jumala ja todellinen ihminen. Jumalan ainoana Poikana hän poikkeaa täysin kaikista muista uskonnollisista opettajista.

Tällainen kristologisten käsitysten muotoileminen aiheutti ankaria riitoja jo ensimmäisillä vuosisadoilla. Käsitys todellisesta Jumalasta ja todellisesta ihmisestä – ilman tarkennusta – on hyvin ristiriitainen.

Ei ole mikään ihme, jos Eutykhes totesi Konstantinopolin kirkolliskokouksen jälkeen, että ”Jumala varjelkoon minua järkeilemästä Jumalani olemusta” (tästä hänet julistettiin välittömästi pannaan).

Jos lähdetään siitä, että Jeesus syntyessään oli luonteeltaan inhimillinen, voitaisiin varsin hyvin perustein (Jordanin kaste-symboliikka) päätellä, että hän ennen julkista esiintymistään todella saavutti sisäisen ”jumalallisen tietoisuuden”, eli syntyi ”neitseellisesti” ylhäältä, Hengestä Hengessä.

Tällainen ”ylhäältä tulo”, eli tietoisuuden pysyväisluonteinen muutos tekee Jumalan tulon ihmiseksi ymmärrettäväksi ja universaaliksi tapahtumaksi. Näin tulkiten se voitaisiin täysin hyväksyä muidenkin uskontojen ja filosofioiden piirissä. Se voi tapahtua ajassa, mutta on kuitenkin luonteeltaan ajatonta ja jumalallista.

Selitykset jatkuvat toteamuksella, että järjelle ymmärrettävällä tavalla on mahdotonta selittää, miten Jumala tuli ihmiseksi, ja että Jeesuksen syntymän ja kuoleman historiallisuus ilmaistaan uskontunnustuksessa kahden nimen avulla siten, että hän syntyi neitsyt Mariasta ja kuoli Pontius Pilatuksen aikana.

Syntyminen neitsyt Mariasta Pyhän Hengen siittämänä lienee sen verran järjetön väite, ettei siitä näihin katekismuksen selityksiinkään ole vaivauduttu, tai rohjettu juuri mitään kirjoittaa.

Evankelistojen ylenpalttinen ”pyhitystarve” saattaa olla oman ryhmittymän identiteetin rakentamisen kannalta ymmärrettävää, mutta sen kaiken ottaminen konkreettisena totuutena ei enää nykyisin ole kovin perusteltua.

Neitseellisyyskäsityksen konkreettisen tulkinnan myöntäminen fiktioksi, tai Jeesuksen toisen syntymän, henkisen valaistumisen symboliseksi kuvaukseksi, olisi omiaan kirkastamaan kristillisen sanoman henkistä perusluonnetta. Se poistaisi siitä yhden karkeimmista taikauskon ilmentymistä.

Seuraava selitys lienee monille koko kristillisyyden ydin: Jeesus suostui meidän sijastamme Jumalan vihan alaiseksi ja otti syyttömänä kantaakseen rangaistuksen, jonka me olemme synneillämme ansainneet. Näin Kristus sovitti koko ihmiskunnan synnit. Hän vuodatti verensä uhriksi jokaisen puolesta ja lunasti meidät vapaiksi.

Käsitys Jumalan vihasta luotujaan kohtaan on ajatuksena hyvin omituinen. Miksi kaiken viisauden ja voiman täytäys, kaikkea syleilevä rakkaus, olisi itse ensin luonut epätäydellisen, syntiin taipuvaisen ihmisen ja vihastunut sitten luomukseensa niin, että Hänen piti ihmisillä tapattaa ainoa poikansa lepytelläkseen Itseään.

Tätä kuvaa eivät kovin monet ihmiskunnan viisaista ole pystyneet sellaisenaan hyväksymään, koska se ei eettisen, tai edes inhimillisen moraalikäsityksen mukaan ole hyväksyttävissä.

Ajatus ei ole moraalinen eikä eettinen, vaan lainattu juutalaisuudesta laajentamalla tolkuttomasti heidän käsityksiään vikauhrista – viattomasta karitsasta Jumalan karitsaksi.

Ajallisen ja rajallisen tapahtuman merkityksen levittäminen koskettamaan koko ihmiskuntaa, mennyttä ja tulevaa, poikkeaa täysin kaikista muista filosofioista ja uskonnoista – selvästä järjestä puhumattakaan.

Kristuksen rajoittaminen ja samastaminen yhteen persoonalliseen ilmentymään, Jeesukseen, ei ole oikeutettua, vaikka Jeesus olisi sisäisesti yhtynyt siihen yli-inhimilliseen tietoisuuteen, jota Kristus varsinaisesti symboloi. Kristus henkisenä prinsiippinä ei vuodata verta, vaan vuodattaa sen sijaan puhtaan henkisen tietoisuuden.

Kirkko on katsonut oikeudekseen rajoittaa voimakkaasti jumalallisten periaatteiden universaalisuutta antamalla ymmärtää, että sovituksen armo on saavutettavissa lähinnä vain sen itsensä yhteydessä, kasteen ja uskon kautta.

Sijaissovitus on omiaan vierittämään yksilöiden vastuuta itsestään yhteisölle, ja Jeesukselle sen taustatekijänä. Luonnehdinta Jeesuksesta on paisuteltu niin valtavaksi, että se peittää täydellisesti äärimmäisen jumaluudenkin – hänet kuvataan usein jopa ”iankaikkiseksi Isäksi”!

 Sovitusajatus vesittää kaikki Jeesuksen itsensä selkeät opetukset kaidoista teistä ja ahtaista porteista, opetuslapseuden vaatimuksista, jne.

Se tekee hengellisestä laiskuudesta suoranaisen hyveen. Kehottihan jo kirkkoisä Tertullianus olemaan etsimättä ja kolkuttamatta, koska kirkko huolehti kaikesta – maallikoille riitti usko ja uskollisuus.

Sijaissovitusoppi lienee perimmiltään laitostuvan, kannattajia hakeneen kirkon halpahintainen keino saada nopeasti valtansa alle niin paljon yksinkertaisia, konkreettiseen ajattelutapaan ehdollistuneita ihmisiä kuin mahdollista.

Kärsimyksien esiintuominen kosketti ja tempasi tietenkin mukaan myös tunneperäisesti suhtautuvia ihmisiä. Kirkollisen vallan vakiinnuttua voitiin sitten myös järkeensä nojaavat ihmistyypit väkivalloin pakottaa ainakin muodollisesti sovittujen rajojen sisään.

Kirkko väittää, että uskomalla sanallisesti muutamaan lauseeseen, ja tunnustamalla ne suullisesti, pääsee tähän aineellis-psyykkiseen olotilaan ehdollistunut ihminen kuin koira avonaisesta veräjästä tilaan, jossa ei ole minkäänlaista erillisyyttä ja epätäydellisyyttä. Näin katoava saavuttaisi katoamattomuuden lähinnä uskottelemalla toisten esittämiin kiintoajatuksiin – minkäänlaista sisäistä muutosta ei tarvita.

Että hekin yhtä olisivat, toivoi evankeliumin ydinhahmo, joka varmaan tiesi, mitä yhtä oleminen todellisuudessa tarkoitti, ja mitä se edellytti. Hän tiedosti itsessään, ettei yhteisellä ja ykseydellisellä tietoisuudella ollut mitään tekemistä uskomisen, saati pakonomaisen uskottelun kanssa.

Sellaiseen tilaan pääseminen edellytti hänen opetustensa elämistä todeksi, mistä vasta saattaisi jossakin vaiheessa koitua sisäinen muutos.

Selitykset jatkuvat siten, että raamatun ennustusten mukaisesti Jeesus nousi kuolleista. Opetuslapset näkivät tyhjän haudan, kohtasivat ylösnousseen Herransa ja alkoivat ymmärtää, mitä oli tapahtunut.

Evankelistat ovat rakennelleet Vanhan testamentin pohjalta varsin lihallisen, fyysisen kuvan ylösnousemuksesta. Nykyinen tutkimus heittää tosin synkkiä epäilyksen varjoja Jeesuksen lihallisen kehon eloon heräämisen ja tyhjän haudan ylle.

Kertomustenkin mukaan Jeesuksen keho oli muuttanut huomattavasti luonnettaan (ilmestyi tyhjästä), joten kyseessä lienee ollut aivan toisenlaatuinen ilmenemisväline, josta evankelistoilla itsellään ei ollut todellista tietoa. Heillä saattoi olla tiedon sirpaleita sellaisista hengellisistä kehomuodosteista, joita ns. vihittyjen on kerrottu voivan tahtoessaan rakentaa ja käyttää (eläessään tai fyysisen kuoleman jälkeen).

Selitys jatkaa Kristuksen ylösnousemuksen merkinneen voittoa kuolemasta. Sen ansioista meitä muitakin ihmisiä odottaa ylösnousemus ja iankaikkinen elämä. Kristus hallitsee kaikkivaltiaan Isänsä oikealla puolella, mutta lupauksensa mukaan hän on silti aina meidän keskellämme. Kristus rukoilee meidän puolestamme. Hän tuntee kipumme ja tuskamme, koska hän on elänyt ihmisen elämän.

Tuossa näyttäisi olevan melkoinen määrä ”tietoa” taivaallisesta olotilasta, jossa ei tosin pitäisi olla minkäänlaista erillisyyttä, tietenkään ei edes aikaa. Kirkko tietää jopa Kristuksen tarkan paikan, toiminnan ja tuntemukset. Näkemykset näyttävät kokonaan inhimillisen ajattelun tuloksilta – eihän edes esitetä, kuka tai ketkä ovat voineet ne oikeiksi havaita?

Seuraavaksi esitetään, että aikojen lopulla Kristus tulee takaisin, jolloin kaikki joutuvat nöyrtymään hänen valtansa ja oikeudenmukaisen tuomionsa alle. Iankaikkisesta kadotuksesta meidät pelastaa vain ja ainoastaan Kristuksen armo. Uskova kristitty voi tietenkin odottaa luottavasti tulevaisuutta ja sitä päivää, jolloin Kristuksen valtakunta astuu näkyvään muotoon.

Jo Jeesuksen aikalaiset odottivat aikojen loppua. Opetuslapsetkin saattoivat olla käytännön asioissa varsin flekmaattisia, koska monet katsoivat, ettei edes kannattanut turhaan ponnistella, kun loppu olisi kuitenkin pian käsillä. Siten ei ollut ihme, että Paavali joutui keräämään heille avustuksia.

Kaikkien, siis myös Kristuksesta täysin tietämättömien, oli lopulta nöyrryttävä hänen valtaansa ja tuomittavakseen, kuin myös armon alaisuuteen, joka tietenkin edellytti kastetta ja uskomista. Käytännössä vain kristityt voisivat näillä ehdoin odottaa viimeistä päivää luottavaisesti!

Tällaiset käsitykset kuvaavat hyvin kristillisen ajattelun itsekkyyttä ja sellaista poissulkevuutta, jolle on vaikeata löytää vastineita minkään muun uskonnon piiristä.

Uskontunnustuksessa seuraa kolmannen jumalallisen tekijän, tai persoonan käsittely. Pyhä Henki on selityksen ja nimensä mukaisesti Pyhittäjä, jonka sanotaan tekevän syntisistä ihmisistä pyhiä. Hän avaa sydämemme kuulemaan Jumalan sanan, tuntemaan Kristuksen ja turvautumaan Jumalan lupauksiin. Pyhän Hengen vaikutuksesta ihminen tulee Jumalan armolahjoista osalliseksi, alkaa rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiään.

Rajaton Henki käsitetään tässäkin persoonalliseksi olennoksi, joka ihmeellisin keinoin muuttaa syntisen, puutteellisen ihmisen pyhäksi, ilman että ihmisen itse olisi tarve muokata omaa sisäistä tilaansa. Kaidat tiet saavat kirkollisen käsityksen mukaan ruohottua rauhassa, kunhan kirkkotiet pysyvät ravalla!

Pyhä henki avaa ihmisen kuulemaan Jumalan sanaa ja panee turvautumaan lupauksiin. Näin sen tulkitaan ikään kuin toimivan automaattisena sisäänheittäjänä kirkkoon, eikä minään todellisena tietoisuuden tilana, johon inhimillinen tajunta voisi evankeliumeissa osoitetuin ehdoin kohota ja tulla vapaaksi.

Omituisemmaksi määrittely tulee, kun sanotaan, että Pyhä Henki kokoaa kristillisen kirkon ja tekee sen pyhäksi, armahdettujen syntisten yhteisöksi, joka luottaa Jumalaan, ja jossa Pyhä Henki herättää uskon ja rakkauden. Tämän Hengen kokoava vaikutus näyttää käytännössä olleen kovin vaisua, kun katsotaan kuinka kristillinen liike on aikojen saatossa hajaantunut ja yhä hajaantuu. Eikä rakkauden herättämisestä ole pysyviä merkkejä näkyvissä, kirkon historia kun pitää sisällään enemmän vihan ja suvaitsemattomuuden katkeria ilmauksia.

Lienee selvää, että voittopuolisesti aivan tavalliset, henkisyydestä tietämättömät ihmiset ovat koonneet, organisoineet ja ylläpitäneet kirkkoa, vieläpä väkivalloin, ja tehneet siitä monissa suhteissa itsensä kaltaisen - kaikkea muuta kuin pyhän.

Kirkko väittää ylpeänä, että se on elävä kokonaisuus, jonka päänä on itse Kristus, jonka yhteyteen tullaan kasteen kautta, siis kirkon jäsenyyttä edellyttäen. Yhteisen uskon väitetään liittävän meidät automaattisesti Kristukseen ja toisiimme.

Yhteinen usko ei liitä meitä muuhun kuin muodollisesti ihmisten yhteisöön, mahdollisesti omaksumaan ja toistelemaan yhteisiksi ehdollistettuja kiintoajatuksia. Todellinen Kristukseen liittyminen edellyttäisi kohoamista samaan tietoisuuteen, muussa tapauksessa se on pelkkää kuvittelua ja tyhjänpäiväistä uskottelua.

Seuraavassa vaiheessa selitykset koskettelevat kirkon ulkonaisia toimia: Jumalan sanan julistusta, kastetta ja ehtoollista, joita kutsutaan uskon näkyviksi tunnusmerkeiksi. Valitettavasti ne tulkitaan oikeudetta myös armonvälineiksi, joita Pyhän Hengen uskotellaan käyttävän välittämään meille Jumalan armoa. Sanansa kautta Jumala sekä tutkii meitä että armahtaa meidät. Kaikkien kristittyjen yhteinen tehtävä on julistaa evankeliumia Kristuksesta koko maailmalle.

Suureksi ongelmaksi muodostuu lähinnä se, ettei Jumalan sanaa ole milloinkaan saatettu kirjalliseen muotoon. Kaikki sanallinen on tullut julki inhimillisten aivojen, suun, tai käsien kautta, eikä meillä ole luotettavia perusteita siitä, että kaikki, tai edes suurin osa kristillisen kirkon hyväksymistä teksteistä ja perinteisistä näkemyksistä heijastaisivat suoranaista jumalallista inspiraatiota.

Kristus itse ei ole käskenyt rakentamaan mitään hierarkista organisaatiota oppiaan edistämään, eikä antanut, tai suorittanut ainoatakaan sakramenttia, muuta kuin jakanut leipää ja viiniä viimeisen aterian yhteydessä – ikään kuin muistoksi. Lähetyskäskyt ja muodolliset sakramentit ilmentävät lähinnä kirkollista valtapyrkimystä.

Mitkään todelliset henkiset voimat, tai tietoisuus eivät kaipaa fyysisiä välittäviä tekijöitä. Sellaiset ovat ihmiskeksintöjä, psyykkistä sirkusta. Todelliset kasteet ja vihkimykset ovat sisäisiä muutostapahtumia, joissa ulkonaisilla organisaatiolla ei ole osaa eikä arpaa.

Sovitustyön tolkuton pyörittely ja paisuttelu jatkuvat siten, että Kristuksen sovitustyön tähden Jumala antaa kaikki synnit anteeksi jokaiselle, joka sitä häneltä pyytää. Jumala ei muistele pahuuttamme, vaan rakastaa meitä lapsinaan. Olemme yhtä aikaa kokonaan syntisiä ja kuitenkin Kristuksen tähden kokonaan vanhurskaita eli Jumalalle kelvollisia. Kovin paradoksaalisia ajatuksia, ehkä jopa hieman skitsofrenisiä!

Absoluuttinen jumaluus ei varmaan muistele pahuuttamme: Eckhartin mukaan Hän ei edes näe syntistä niin kauan kuin tämä on synnillisessä tilassaan! Vasta kun ihminen tavalla tai toisella on irrottautumassa inhimillistä ehdollistumistaan, saattaa hän sisäisesti tulla todellisen henkisen aspektin huomion kohteeksi. Vasta silloin voisi jotakin jumalallista vuodattua hänen olemukseensa, koska se on silloin tyhjentynyt tapahtuman estävästä, maallisesta kuonastaan.

Olisi todella omituista, jos pelkkä pyytely saisi inhimillisyydestään lujasti kiinni pitävän olennon muuttumaan luonteeltaan ja ominaisuuksiltaan jumalaiseksi.

Ihmisen kuoleman suhteen uskontunnustuksen selitys lähtee siitä, että sielu odottaa jossakin määrittelemättömässä tilassa ylösnousemuksen päivää, jolloin kaikki elävät ja kuolleet kootaan Jumalan eteen tuomiolle.

Paljon vanhempien perinteiden nojalla ihmisen fyysinen keho energisine olemuspuolineen hajoaa kuolemassa, mutta hänestä jää jäljelle jonkinasteinen tajunta, mutta ei yhtä itsetahtoinen kuin elinaikanaan. Se elää aikansa subjektiivisessa, unenkaltaisessa tilassa saavuttaen lopulta itsekohtaisen autuudentilan, ei kuitenkaan mitään lopullista, koska sellainen edellyttäisi ajattoman tietoisuuden saavuttamista mieluummin jo elinaikana.

Selitykset väittävät, että ihminen saa uuden, kuolemattoman ruumiin, jonka esikuva on Jeesuksen ylösnousemusruumis. Näin Jumalan alkuperäinen luomistahto toteutuisi meissä. Näkemys antaa viitteitä siitä, että usko lihallisen ruumiin ylösnousemukseen on hieman horjuva, kuten sen luonnollisesti pitäisi ollakin. Henkinen käyttöväline, joka soveltuisi ilmentymään myös aineellisesti havaittavassa muodossa, muodostunee ihmisen energisen olemuspuolen käyttövälineestä, joka tavallisten ihmisten kohdalla hajautuu välittömästi kuoleman jälkeen. Pelkkä valaistuminen ei vielä aiheuta ”autuuden ruumiin” täydellistymistä ja aktivoitumista, mikäli valaistuminen tapahtuu ainoastaan tietoisuuden muutoksen puitteissa.

Kristus Jeesus oli kaikesta päätellen omalla kohdallaan voittanut kuoleman ja astunut sisäisesti ajattoman elämän piiriin. Hänessä saattoi kehon energinen kaksoispuolikin olla kehittynyt elinkelpoiseksi sillaksi näkyvän ja näkymättömän välille. Mutta hän ei siinäkään suhteessa ollut ensimmäinen eikä viimeinen ihmiskunnan ylevistä kukinnoista. Aikojen saatossa on kaikkien muidenkin voitettava kuolema tulemalla yhdeksi universaalin Kristuksen kanssa.

Selitykset jatkavat Jeesuksen lupauksella, ettei yksikään, joka uskoo häneen, milloinkaan kuole. Ne, jotka luottavat Jumalaan, elävät iankaikkista elämää jo tässä ajassa. Maallisen elämän aikana ymmärrämme iankaikkisuuden vain vajavaisesti.

Eivät ihmiset todellakaan milloinkaan kuole kaikilta olemuspuoliltaan, mutta vain ani harvat kykenevät säilyttämään täydellisen ja jatkuvan itsetietoisuuden myös sisäisen olemisen kaikissa ulottuvuuksissa ja muutosvaiheissa.

On aivan selvää, ettei mikään maallisiin asioihin ehdollistunut mieli koskaan voi käsittää iankaikkisia, ajattomia asioita, koska ajatus saa otteen ainoastaan aikaan ja tilaan nojaavista käsitteistä. Ajattomat pitää kokea ajattomana, ajattomuudessa ajattomasti.

Selitykset lupaavat, että me kerran näemme Jumalan kasvoista kasvoihin. Hänen luonaan meitä odottaa elämä ilman kärsimystä ja kipua. Jumala luo uudet taivaat ja uuden maan, joissa ei ole mitään pahuutta. Yhdessä kaikkien pyhien kanssa me sitten palvelemme Jumalaa ja iloitsemme hänen ikuisesta rakkaudestaan. Käsitys taivaassa palvelemisesta, tai mistään muustakaan toiminnasta ei kestä kriittistä tarkastelua, koska todellinen taivas on ajattoman, täydellisen olemisen tila, jossa ei ole erillisyyttä.

Tuskin kukaan on koskaan nähnyt todellista henkeä, niinhän raamattukin vakuuttaa, ainoastaan ajallisia ja rajallisia ilmentymiä. Henkiset asiat pitää kokea sisäisesti, niissä ollen – kaikki sanalliset kuvaukset taivaasta ovat pelkkää mielikuvitusta – pyhien asioiden häväistystä.

Jumalassa on aina taivaat ja maat, tässä ja nyt. Meidän ulkonainen maailmamme on tietoisuuden kehittymistä ja ihmisyyden kaikkien olemuspuolien yhdentymistä ja täydellistymistä varten rakentunut olotila, ja sekin luonteeltaan tilapäinen (kunhan on työnsä tehnyt). Sen puitteissa vuorovaikutuksessa toimien me voimme itse luoda itsemme sellaisiksi, että meihin jokin pyhä voisi joskus sisäistyä.

Kun maailma on joskus meissä työnsä tehnyt, saa se meidän osalta jäädä taakse. Silloin ihmiskunta jatkanee aivan toisenlaatuisella olemisen tasolla, mitä todennäköisimmin ei kuitenkaan enää näin karkean aineen parissa.

Jatkan tässä kymmenen jakeen verran Johanneksen evankeliumin tarkastelua:

15. Johannes todisti hänestä ja huusi sanoen: “Tämä on se, josta minä sanoin: se, joka minun jälkeeni tulee, on ollut minun edelläni, sillä hän on ollut ennen kuin minä.”

Viidestoista jae korostaa Ilmenevän SANAN, LOGOKSEN ajasta täysin riippumatonta luonnetta.

16. Ja hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, ja armoa armon päälle.

Kuudestoista jae toteaa, että kaikella hyvällä on henkinen lähtökohta, kuten kirjoittaa myös Jaakob: ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa (Jaak. 1:17).”

Seuraavassa jakeessa evankeliumi siirtyy kuvaamaan sitä eroa, mikä on perinteisen juutalaisen, sääntöihin ja muotoihin sidotun (ulkonaisen) uskonnollisuuden, ja sisästä käsin synnytetyn, omakohtaisen tietoisuuden välillä.

17. Sillä laki on annettu Mooseksen kautta; armo ja totuus on tullut Jeesuksen Kristuksen kautta.

18. Ei kukaan ole Jumalaa milloinkaan nähnyt; ainokainen Poika, joka on Isän helmassa, on hänet ilmoittanut.

Totuus ymmärrettäneen tässä sellaiseksi sisäisesti koettavissa olevaksi olotilaksi, jota ei voida ulkoisin kuvauksin ja säännöksin määritellä, tai omaksua sovellettavaksi. Sitä korostaa myös 18. jae kuvatessaan vain ainokaisen Pojan (tai sellaisena pidettävän) voivan toimia Jumalan ilmentäjänä, koska on tämän kanssa, jumaluuden täydellisenä heijastumana, sisäisesti samaa olemusta (helmassa).

19. Ja tämä on Johanneksen todistus, kun juutalaiset lähettivät hänen luoksensa Jerusalemista pappeja ja leeviläisiä kysymään häneltä: “Kuka sinä olet?”

19. ja 20. jae rakentavat tietoisesti kontrastia Johanneksen ja evankeliumin päähenkilön välille. Kysymys, ”kuka sinä olet?” nousee esiin uudestaan 8. luvussa Jeesukselle kohdistettuna, jolloin vasta saadaan myönteinen vastaus tähän tiedusteluun tulevasta messiaasta.

20. Ja hän tunnusti eikä kieltänyt; ja hän tunnusti: “Minä en ole Kristus.”

Seuraava jae kysyy Johannekselta samaa kuin Matteuksen 17. luku Jeesukselta: ”Mutta minä sanon teille, että Elias on jo tullut (Mt 17:12).”

21. Ja he kysyivät häneltä: “Mikä sitten? Oletko sinä Elias?” Hän sanoi: “En ole.” “Se profeettako olet?” Hän vastasi: “En.”

Johannes kieltää tämän, melko lähelle jälleensyntymisoppia tulevan asian. Matteuksen evankeliumin sanonnan on joskus arveltu viittaavan nimenomaan Johannekseen Eliaan myöhempänä inkarnaationa (ruumistumana).

22. Niin he sanoivat hänelle: “Kuka olet, että voisimme antaa vastauksen niille, jotka meidät lähettivät? Mitä sanot itsestäsi?”

Seuraavan jakeen luonnehdinta Johanneksesta ”huutavan äänenä erämaassa” lienee kaikkein tunnetuin. Sitä voitaneen tulkita niin, että hän symboloi henkisessä mielessä sellaista totuuteen pyrkijää, jolle maailma kaikkine iloineen ja houkutuksineen oli jo tullut tyhjäksi, erämaaksi, ja jolle ei enää ollut olemassa muuta kaipausta ja suuntaa kuin sisäinen todellisuus.

23. Hän sanoi: “Minä olen huutavan ääni erämaassa: ‘Tehkää tie tasaiseksi Herralle’, niin kuin profeetta Esaias on sanonut.”

Johanneksen asema tässä evankeliumissa tulee ilmi myös siinä, että fariseukset, perinteisen juutalaisuuden edustajina, kiinnittävät häneen huomiotaan.

Tuomaan evankeliumi kuvaa Johannesta sellaisena ihmisenä, tai ihmisyyden edustajana, jota ylemmäksi kukaan luonnollinen ihminen (naisesta syntynyt) ei voi omin ponnistuksin kohota – vasta ”lapseksi tuleminen” nostaisi ihmisen henkisessä mielessä tämän tilan yläpuolelle (Tuomaan evankeliumi, log 46).

24. Ja lähetetyt olivat fariseuksia;

25. ja he kysyivät häneltä ja sanoivat hänelle: “Miksi sitten kastat, jos et ole Kristus etkä Elias etkä se profeetta?”

Jatkan vielä painiotteluani Johanneksen kanssa, vaikka se ei olekaan vetänyt suuria katsojalukuja – ei tosin huutosakkiakaan!

10. Maailmassa hän oli, ja maailma on hänen kauttaan saanut syntynsä, ja maailma ei häntä tuntenut.

Kymmenes luku korostaa SANAN ikuisuusluonnetta (aina olemista) ja sitä, että tavallinen, maallisiin asioihin suuntautunut tietoisuus ei voi tätä käsittää.

                              11. Hän tuli omiensa tykö, ja hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.

Ensivaikutelma liittäisi nämä ”omat” helposti juutalaisiin, mutta omilla saatetaan tässä tarkoittaa sitä, että kaikki ihmiset ovat äärimmäisessä mielessä lähtöisin samasta perustasta kuin kyseinen valokin, mutta ovat itseensä ja ilmiöihin samastuessaan kadottaneet alkuperäisen, henkisen tietoisuudentilansa. Sen takia he eivät kykene ottamaan vastaan henkisiä virikkeitä niiden todellisessa muodossa.

12. Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä,

Kahdestoista jae kuvaa sitä, että henkisen valon vastaanottaminen edellyttää ihmiseltä sisäistä valmiutta luopua kaikesta sellaisesta, joka tilapäisen ominaisuutensa johdosta estää tietoisuutta irrottautumasta ehdollistumistaan siten, että seuraavan jakeen mukainen sisäinen ”syntyminen Jumalasta” voisi todella tapahtua.

13. jotka eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta.

Jae erottaa toisistaan lihallisen (syntyminen persoonalliseen muotoon) ja henkisen syntymän (persoonallisen tietoisuuden ylittämisen).

14. Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.

Neljästoista jae kertoo LOGOKSEN todellisesta, itsetietoisesta ilmentäjästä ajassa, ja siitä, että tällainen ilmennys heijastaa välityksettä alkuperäänsä. Ainoalla, ainokaisella, tai ainosyntyisellä pojalla tarkoitettaneen juuri sitä, että SANA on suoranainen heijastuma itse absoluuttisesta jumaluudesta, ja sen kanssa sisäisesti samaa olemusta, ja siinä mielessä myös ”täynnä totuutta”.

1. Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala.

IN PRINCIPIO ERAT VERBUM, kääntää latinankielinen Vulgata juhlallisen Johanneksen evankeliumin aloituslauseen.

2. Hän oli alussa Jumalan tykönä.

3. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on.

4. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus.

5. Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt.

Johanneksen evankeliumin alku poikkeaa selvästi muista kolmesta, varsinkin Matteuksesta ja Luukkaasta, jotka syventyvät aluissaan Jeesuksen maalliseen syntyhistoriaan.

Johannes sen sijaan lähtee Kristuksen ”taivaallisesta alkuperästä”, alkujen alusta.

Viidessä ensimmäisessä jakeessa Johanneksen evankeliumi esittää lyhyen symbolisesti koko luomiskertomuksen, ainakin peri-aatteessa, perimmäisessä olemuksessa, missä kaikki perustuu SANAN ilmentymiseen lihallisessa muodossa. Kertomus lienee tarkoitettu henkiseksi johdannoksi Jeesuksen Kristuksen merkitykselle.

Ensimmäiset kaksi jaetta kuvannevat jumalallisen ykseyden tilaa ennen ilmentymisen varsinaisten periaatteidenkaan syntymistä, tai heijastumista, saati erilaistumisprosessia ajan ja tilan puitteissa.

SANA on hieman harhaanjohtavasti käännetty latinan VERBUMIKSI kreikan LOGOKSESTA, jonka merkitys olisi huomattavasti laaja-alaisempi. Se voisi tarkoittaa puhetta, sanaa, merkitystä, ajattelua, järkeä, periaatetta, sääntöä, suhdetta tai oppia.

Herakleitos Efesolainen (535 – 475 eaa.) käytti logosta kuvaamaan kaikkeuden perimmäistä alkusyytä. Herakleitos siis tarkoitti sanalla todellisuuden järjestävää periaatetta, joka hallitsee kaikkea ja luo kaiken yhteyden, vuorovaikutuksen. Voitaneen päätellä, että Johanneksen evankeliumin ajatus liikkuu melko lähellä edellistä.

Jumala, jonka luona SANAN kuvataan alussa – tai periaatteessa, perimmäisessä olemuksessa - olleen, on luonteeltaan täydellinen ykseys. Jumalan luonto on siten muuttumaton, näkymätön ja ruumiiton, ajan ja tilan, sekä kaiken materiaalisen ylittävä, täydellinen OLEMINEN, tai OLEMASSAOLO.

Tämä jumala ei absoluuttisessa täydellisyydessään sinänsä voine edes ilmentyä, eli rajoittua minkäänlaisiin muutoksen alaisiin, erillisiin muotoihin, olivat ne sitten kuinka mahtavia tai mittavia tahansa.

Ilmentymisen periaatteiden kuvataan heijastuneen LOGOKSEEN, SANAAN, tai POIKAAN - siihenkin ensi vaiheessa lähinnä vain periaatteellisella, henkisellä tasolla.

Tämä alkuperäinen ”olemusten olemus” tai ”ideoiden idea”, kuten kirkkoisä Origenes sitä kuvaa, lienee se täydellisyys, josta kaikki ilmentyvä on alkunsa ja esikuvansa. Se ei kuitenkaan ilmenny suoraan konkreettisiin muotoihin, vaan erilaistuneena ja suodattuneena useiden ei-materiaalisten välivaiheiden kautta.

LOGOS voitaisiin käsittää kollektiiviseksi hierarkiaksi, joka ulottuu henkisistä aineellisiin muotoihin saakka. Sitä voisi kuvata suunnattomaksi järjestelmäksi, joka siirtää alkuperäisiä ideoita yhä enemmän erilaistuviin olotiloihin ja -muotoihin.

Voitaisiin puhua myös ”maailmansielusta”, näkymättömästä sillasta ilmenemättömän ja ilmenneen välillä.

”Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu.” Näin kuvaa asiaa ihmisen luomisen kannalta (ehkäpä symboloiden kaiken tietoisen alkuperää) 1. Mooseksenkirjan 2:7.

Johanneksen neljäs jae sanoo elämän olevan hänessä (LOGOKSESSA). Tällä ei varmaankaan tarkoiteta tavanomaista elollista, ruumista ylläpitävää psyykkis-vitaalista elämää, vaan sen pysyväisluonteista arkkityyppiä, elämää itsessään, joka tavallisessa ihmisessä lienee vielä pelkkä periaatteellinen, ihmisen henkisen lähtökohdan suoma mahdollisuus ”valkeuteen”.

Viides jae käyttääkin valkeuden yhteydessä preesensiä, mikä tarkoittanee, että se on aina olemassa, mutta ajassa ja tilassa oleva tietoisuus (pikemminkin tietämättömyys) ei kyennyt sitä kuvattuna ajankohtana (silloin kun LOGOS ilmentyi KRISTUKSENA), tai yleensäkään aikaan ja tilaan samastuvassa tilassaan tavoittamaan.

”Pimeydellä” tarkoitettaneen tässä yhteydessä samastumista, ja sen tuomaa sidostumista erillistyneeseen maailmaan, muotoihin ja ilmiöihin, sekä lähimmillään luonnollisesti siihen persoonalliseen minään, joka niitä kokee.

6. Oli mies, Jumalan lähettämä; hänen nimensä oli Johannes.

7. Hän tuli todistamaan, todistaaksensa valkeudesta, että kaikki uskoisivat hänen kauttansa.

8. Ei hän ollut se valkeus, mutta hän tuli valkeudesta todistamaan.

9. Totinen valkeus, joka valistaa jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan.

Edellisissä jakeissa 6 – 9 siirrytään suoraan ajallisen ilmennyksen piiriin, jossa kirjoittajan kanssa samanniminen, juutalais-kristilliseen perimätietoon liittyvä henkilö kuvataan saarnaamassa todistusta siitä, että jumalainen valo tulisi ilmentymään ja voisi ilmetä täydellisesti myös lihallisen ihmisen kautta.

Tämä evankeliumi ei kerro juuri mitään itse Johannes Kastajasta, vaan käyttää häntä ainoastaan esipuheena ja siltana todellisen SANAN ilmentymisessä.

Teksti antaa ymmärtää, että Johanneksen tieto valkeudesta ei ollut vielä todeksi elettyä (hän ei ollut sitä), vaikka hän toimikin sisäisen pakon ja palon voimasta (Jumalan lähettämänä).Todeksi (totinen) tullut valkeus, joka valaisee jokaisen ihmisen – tai hänen sielullisen ydinolemuksensa – olisi pian ilmentymässä ihmisten pariin.